Maailmanhistorian pahimpia kiusanhenkiä ovat ihmiset, jotka eivät palauta lainaamiaan kirjoja. Se on tinkimätön mielipiteeni, enkä siitä hevin luovu. Onni Makkonen oli yksi heistä, ei pahimmasta päästä, mutta kiusa kuitenkin.
Hän kuului siihen lainaajalajiin, jonka mielestä minulla oli aivan riittävästi kirjoja. Muutaman puuttumista ei hoksaa kukaan.
Minä hoksasin. Kalenteristani löytyi merkintä edellisvuoden syyskuulta: "Makkonen piipahti Ladallaan. Toi omenoita tuliaisiksi. Matoisia. Lainasi lähtiessään kaksi kirjaa. Sarjamurhan filosofian ja Rostovin teurastajan." Makkonen oli erityisen kiinnostunut sarjamurhista.
Sen lisäksi hän oli piintyneiden periaatteiden mies. Hän ei käyttänyt koskaan deodoranttia eikä katsonut ruotsalaisia elokuvia. Puhelintakaan hän ei ollut suostunut hankkimaan, piti sitä vapautta kahlitsevana kerskakulukkeena. Siitä syystä en voinut soittaa hänelle karhutakseni kirjojani takaisin. Ainoa mahdollisuus oli lähteä henkilökohtaiselle perintäreissulle. Vaimo ihmetteli etteikö tulisi halvemmaksi hakea samat kirjat vaikkapa lähimmästä divarista. Vastasin siihen, että kyse oli periaatteesta.
Se oli kesälomamme ensimmäinen päivä. Olimme päättäneet viettää sen kokonaisuudessaan kotona, nauttia oman pihan suomista pienistä iloista. Kompostin kääntäminen oli listalla ensimmäisenä. Hanke oli edennyt jo hyvään alkuun. Nimikkolapioni nojasi omenapuuta vasten ja vaimon tekemä raparperimehu viileni jääkapissa. Lupasin aloittaa kaivamisen heti kunhan piipahtaisin ensin tapaamassa Makkosta Hämeenlinnassa. En arvannut, että haaskaisin siihen reissuun koko kesälomani.
Köröttelin kolmostietä kiirettä pitämättä. Kuuntelin merisäätä ja päivän mietelausetta - oikea ystävyys halajaa kärsimystä - armenialainen sananlasku, ja siitä sain päähäni kääntyä Parolannummelle. Olin tavannut Makkosen ensi kerran juuri siellä, panssarivaunupataljoonan kolmoskomppaniassa. Siitä oli ikuisuus, mutta niin oli nuijasodastakin. Nousin autosta vanhan sulkeiskentän laidalla. Aurinko oli kivunnut jo korkealle, tulisi kuuma päivä, samanlainen kuin ne, jolloin laukkasin Makkosen kanssa ympäri kenttää hiestä märkänä, suu ja silmät täynnä hiekkaa. Merkillistä miten aika kultaa muistot. Jopa Pantsu-Pekan TAAKSE STU -höykytys kuulosti mielikuvissani korvia hivelevältä.
Sulkeiskentällä Makkonen oli tehnyt ammatinvalintansakin. Sotilaskotiorkesterissa tarvittiin rumpalia ja Makkonen ehti ilmoittautua ensimmäisenä. Hän oli kuullut, että orkesteri tilattiin silloin tällöin keikalle upseerikerhon illanistujaisiin, ja sen jälkeen kuntoisuuslomat pyörivät omalla painollaan. Soittotaidoissa ei suurta kehumista ollut, mutta korpraalinjämät Makkonen niillä kuitenkin itselleen tienasi.
Siviilissä hän jatkoi alkuun lähtenyttä uraansa ja pestautui nurmolaisen humppaorkesterin rumpaliksi. Naimisiin hän ei periaatteen miehenä ollut mennyt, vaan asui Pullerinmäessä vanhan äitinsä luona ne harvat yöt, mitkä keikkaelämältään ehti. Olin kerran pari kyläillyt Makkosten harmaassa hirsitöllissä moottoriradan katveessa, ja löysin tälläkin kertaa helposti perille.
Makkosmuori, kuten Makkonen itse äitiään kutsui, oli jo portilla vastassa. Ryppyisten kasvojen ilme kertoi, että jotain oli hullusti. Silmät olivat itkusta tihrussa ja suupieli väpätti lohduttomasti.
- Ei ole Onni kotona. - Missä sitten? - Poliisia paossa jossain päin Suomea. - Poliisia paossa? toistin pöllähtäneenä. - Mitä se on tehnyt? - Sarjamurhan, muori ulvahti. - Se on tappanut viisi. Seppo Jokinen: SARJAMURHAAJA MAKKONEN, kesädekkari 2004.