Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz jaksaa käydä "sotaansa" suomettumista vastaan. Neljännesvuosisadan jälkeenkin Zyskowicz on tiukasti samaa mieltä kuin vuosien 1981-82 päiväkirjamerkinnöissään: Neuvostoliiton mielistelyssä ja kumartelussa mentiin liian pitkälle ja idänkorttia käytettiin nimenomaan sisäpoliittisena lyömäaseena puolueiden välillä ja sisällä.
Zyskowicz löytää jo 1950-luvulta alkaneesta ja 1970-luvulla pahentuneesta suomettumisesta myös suomalaisten Natoon kohdistaman epäsuosion juuret. Hänen mielestään etenkin 1970-luvun umpipolitisoituneina vuosina Neuvostoliiton myötäilijät leimasivat Naton rauhan uhaksi. Omaehtoinen suomettuminen esti kertomasta edes sitä, että Nato on demokraattisten länsimaiden puolustusliitto.
Päiväkirjateoksen "Eduskunnasta menin Baakariin" julkistamistilaisuudesta maanantaina tuli Zyskowiczin tiukka mutta värikäs luento suomettumisen "taudista".
Oppositioedustaja ei myöskään jättänyt tilaisuutta käyttämättä tölväistäkseen nykyisiä vallanpitäjiä. Pääministeri Matti Vanhasta Zyskowicz piikitteli siitä, että tämäkin oli tukemassa Ahti Karjalaista Kekkosen jälkeen presidentiksi, vaikka nyt nimeääkin poliittiseksi esikuvakseen Johannes Virolaisen. SDP:n puheenjohtajaksi kärkkyvää puoluesihteeri Eero Heinäluomaa Zyskowicz sivalsi istumisesta Neuvostoliiton talutusnuorassa olleen Rauhanpuolustajien hallinnossa.
"Kansa joka ei ota oppia menneisyydestään, on tuomittu elämään se uudelleen", kokoomuksen ryhmänjohtaja varoitti viimeksi seinälle heijastamassaan kalvossa vain hetkeä ennen kuin samassa eduskunnan lisärakennuksen auditoriossa alkoi UKK-perinneyhdistyksen tilaisuus.
Zyskowicz , joka puhuu "itsesuomettumisen" ajasta, on yhä tiukasti sitä mieltä, että suomettumisella ei todellisuudessa ollut mitään tekemistä harjoitetun ulkopolitiikan kanssa, vaan sitä käytettiin sisäpolitiikan pelivälineenä. Hän tähdensi erikseen, ettei arvostele Suomen virallista ulkopolitiikkaa sinänsä vaan Suomen sisällä käytettyjä menettelytapoja.
Yhtä sitkeä sissi Zyskowicz on arvioissaan taistolaisten touhuista. Hän ei näe niissä mitään muuta kuin moitittavaa ja tuomittavaa.
On täysin selvää, että Zyskowiczin päiväkirjat tulevat aiheuttamaan tietyillä tahoilla ärtymystä ja ne teilataan yhden oikeistolaisen nuoren miehen näkemyksiksi. Sitä ne juuri ovatkin. Mutta vaikka Zyskowicz oli 80-luvun alkuvuosina ensimmäisen kauden kansanedustaja sekä kaukana todellisen vallan ja varsinaisten kähmintöjen sisäpiireistä, hänen ajankuvansa osuu maan historian kannalta mielenkiintoisiin vuosiin.
Siksi on rohkea teko antaa omat päiväkirjamerkinnät muuttamattomina kaikkien töllisteltäväksi. Zyskowicz ei kirjoittanut niitä tietoisesti julkistettavaksi. Hän on myös oikeassa kuuluttaessaan sitä, että mahdollisimman monen tuon ajan toimijan tulisi kirjoittaa oma näkemyksensä kansien väliin. Näin historian kirjoittajat pääsisivät paremmin hahmottamaan kokonaisuuttaan jälkipolville.
Zyskowiczin päiväkirjat ovat omalla tavallaan jatkumoa niihin lähihistorian dokumentteihin, joissa luodaan katsaus yhteen keskeiseen murrosvaiheeseen, muutokseen Urho Kekkosen Suomesta Mauno Koiviston johtamaan Suomeen. Tuolta ajalta kaivataan vielä lisää ja mahdollisimman monelta taholta valotusta, kokemuksia, omakohtaisia näkemyksiä. Vielä ei ole kirjoitettu likimainkaan kaikkea toivottavaa.
Tähän vaikuttaa ainakin kaksi seikkaa: Osin toimijat itse vähättelevät tuon ajan tekemisiään. Toisaalta liian moni toimijoista on vielä mukana eikä siksi halua kaivella ja muistella historiansa ehkä arkoja aikoja.
Tämän vuoksi Zyskowiczin päiväkirjamerkinnöille on syytä antaa arvoa. Vaikka ne ovat nuoren miehen subjektiivisia kirjauksia, ei mikään muistelmakirja, se ei tee teoksesta suoralta kädeltä merkityksetöntä.
Totuus koostuu useimmiten monesta palasesta. Samalla tavalla kirjoitetaan historiaa. Zyskowiczin arviointivirheitä ei onneksi ole edes yritetty kaunistella tai siivota pois. Tekstit on julkaistu alkuperäisasussa, vaikka se tekee päiväkirjoista toisaalta tylsätkin luettavat. Joukossa on paljon turhaa nippelitietoa nuoren kansanedustajan touhuista.
Sivussa kulkee kuitenkin koko ajan kiintoisa perusjuoni, kokoomuksen suuntataistelu suomettumiskysymyksen ohella. Puolueen remonttimiehet tukijoukkoineen pyrkivät keskustan kylkeen liimautumalla, osa jopa yhteenliittymistä haikaillen, pääsemään hallitukseen. Toisessa ääripäässä olivat ne tiukkoja oikeistoarvoja kumartavat, jotka pitivät tällaista puuhastelua suorastaan pyhäinhäväistyksenä.
Kekkosen aikana kokoomus ei kuitenkaan hallitukseen päässyt. Zyskowiczin päiväkirjoihin johdanto-osan kirjoittaneen Uuden Suomen entisen päätoimittajan Jyrki Vesikansan mukaan puolueen sisäinen suuntariitakin päättyi lopullisesti vasta Sauli Niinistön puheenjohtajakaudella.
Perään Vesikansa heitti omaan historiannäkemykseensä takertuneelle Zyskowiczille, että rivijäsenet olivat kaiken aikaa ulalla noista suuntariidoista. Nuoret kyllä tappelivat tosissaan ja muistanevat nuo vaiheet "koko ikänsä kuin mitkä tahansa sotaveteraanit".
Ainakin Zyskowicz näyttää muistavan. Hän näkee Nato-peloissakin yhä taustalla suomettuneisuutta.