Hän tärveli viimeisen esityksensä kuin hemmoteltu ja huonosti kasvatettu lapsi. Sunnuntaina 9. heinäkuuta Saksan MM-turnauksen finaalissa Zinedine Zidane tahri nerokkaan jalkapalloilijan tarinan sietämättömällä, anteeksiantamattomalla pääpuskulla.
Tuosta sunnuntaista muistetaan, että Italia voitti Ranskan rangaistuspotkukilpailussa - pitihän tuolle ottelulle voittaja saada. Mutta tuosta sunnuntaista muistetaan myös, että Zizou sekoitti keskenään Olympiastadionin nurmen ja katutappelujen synkkien umpikujien asfaltin.
Ensin oli nähty rangaistuslaukaus, jonka Zidane oli ampunut varmasti ja rohkeasti, mukana myös hänen taiteenlajiinsa kuuluvaa hyvää onnea, niin että pallo osui ylärimaan ennen kuin hypähti maalilinjan taakse. Sen jälkeen Marco Materazzin vastauksena moitteeton pääpusku, jota epäröivä Fabien Barthez ei onnistunut torjumaan.
Sitten seurasi joukko turhia hyökkäysyrityksiä ja pian 30 minuutin jatkoaika. Kolmekymmentä minuuttia, joiden aikana pelaajat uupumuksesta huolimatta yrittivät yhä ylittää itsensä. Niistä oli jäljellä enää kymmenen, kun Willy Sagnol keskitti, Zidane loikkasi, osui palloon päällään täynnä sitä maalin tekemisen halua, jollainen on ainoastaan suurilla mestareilla.
Olisi voinut kuvitella olevansa vuoden 1998 loppuottelussa, jossa Zizou voitti brasilialaiset lähes yksin. Mutta sunnuntaina oltiin vuoden 2006 finaalissa. Italian maalivahti Gianluigi Buffon kurotti ja käänsi pallon maalin yli.
Kahdeksan minuuttia myöhemmin Zidane herätti huomiota toisella puskulla. Marco Materazzi oli varmasti pilkannut, ärsyttänyt ja loukannut häntä. Tuollaiset halpamaiset provokaatiot ovat jalkapalloilijan arkipäivää, kaukana mikrofoneista vaimennettuna soivaa aariaa. Zidanella on takanaan liian pitkä ura, jotta hän olisi langennut sellaiseen. Ja kuitenkin hän menetti malttinsa, puski päällään keskelle Materazzin rintaa, ja tämä luhistui.
Tuomareiden neuvoteltua keskenään edessä oli punainen kortti, suunta hartiat kyyryssä kohti pukuhuoneita. Zidane katosi stadionin sisuksiin, ohitti jalustallaan seisovan maailmanmestaruuspokaalin vilkaisematta siihen. Hän ei osallistunut joukkuetoveriensa mukana mitaliseremonioihin.
Hän oli tahrannut viimeiset maailmanmestaruuskisansa, lopullisesti. Hän oli murskannut legendansa.
Ja kuitenkin hän olisi voinut lähteä komeasti, käyttää ensimmäiset eläkeviikkonsa niiden muistomerkkien vihkiäisissä, joita sadat miljoonat kannattajat olivat valmiita pystyttämään hänelle eri puolille maailmaa. Nämä olisivat voineet olla hänen kisansa.
Loistokkaan pelaajan, joka oli kyllästynyt kaikkeen, menneisyyden kunniaan, keräämiinsä saavutuksiin, jatkuviin vammoihin, krooniseen alikuntoon, mutta joka yhden kuukauden, viimeisen kuukautensa maailmankuuluna jalkapalloilijana, yhä pystyi loistamaan, viimeisen kerran tähtikartalla.
Niin monet ihmiset odottivat tuota komeaa loppua. Kaikki ne esikaupunkien lapset, jotka hinnasta piittaamatta olivat ostaneet hänen pelipaitojaan. Ja myös aikuiset, jotka halusivat unelmoida hetken. Saksaan tuli Zidane, ja kaikki odottivat Zizouta. Ottelussa Brasiliaa vastaan puolivälierissä hän täytti nuo toiveet. Pallon pyöritystä, syöttöjä ja päätemppuja; taiteilija oli palannut. Hänen ennustettiin saavan uuden Kultaisen jalkapallon vuoden lopussa.
Yhdellä pääpuskulla kaikki romahti, ja aiemmat rikkeet palasivat mieliin: tämä oli Zinedine Zidanen kahdestoista punainen kortti: kolme Bordeaux´n joukkueessa, viisi Juventuksessa, kaksi Real Madridissa ja yksi Ranskan joukkueessa Saudi-Arabiaa vastaan vuoden 1998 maailmanmestaruuskisoissa.
Yksi pääpusku, ja esiin nousi henkilön pimeämpi puoli, kääntöpuoli siitä kuvasta, jota yhdelle ranskalaisten suosikkijulkkiksista on tarjottu. Sunnuntaina italialaiset voittivat Ranskan MM-finaalissa. Mutta ennen kaikkea Ranska menetti Zizoun.