Kuntalain uudistus tulee johtamaan siihen, että kuntien elinkeinopoliittista liikkumavaraa kavennetaan. Tällä halutaan estää se, etteivät kunnat ottaisi liian suuria riskejä tukiessaan epävarmoja yrityksiä.
Yritysten suora tukeminen ei kuulu kuntien toimivaltaan. Sen sijaan niiden tehtävänä voidaan pitää elinkeinotoiminnan yleisistä edellytyksistä huolehtimista. Tämä tarkoittaa maankäytön suunnittelua, kunnallistekniikan rakentamista sekä energia- ja vesihuollon järjestämistä. Mukaan lukien näiden rahoitus.
Paine uusien työpaikkojen saamiseksi tai vanhojen säilyttämiseksi on kuitenkin niin kova, että moni kunta on valmis paljon suurempiin uhrauksiin: tukemaan yrityksiä ja takaamaan niiden lainoja.
Pahimmillaan riskisijoitus lankeaa kuntalaisten maksettavaksi ja saattaa heikentää kunnan kykyä suoriutua perustehtävistä. Tällaiselle kehitykselle on saatava loppu.
Hallituksessa vireillä olevan kuntalain uudistuksen ennakoidaan johtavan siihen, että kuntien mahdollisuutta riskisijoituksiin heikennetään. Taustalla on tosiasia, jonka mukaan joidenkin kuntien yksityisten yritysten toimintoihin liittyvät vastuut ovat paisuneet liian suuriksi ja saattavat vaarantaa kuntien omien lakisääteisten tehtävien hoitamisen.
Riskisijoituksiin puuttuminen on terve kehityssuunta. Jos yritys ei saa rahaa toimintaansa pankeilta tai se ei läpäise valtion omistaman rahoittajan Finnveran lainoitukselle asettamia ehtoja, voidaan syystäkin kysyä, miksi kuntakaan rahoittaisi sitä. Finnveran lainoitukseen liittyy riskianalyysi, jossa yrityksen elinkelpoisuus punnitaan tietyin mittarein.
Takavuosilta löytyy lukemattomia surullisia esimerkkejä kuntien epäonnistuneista riskinotoista. Suurin odotuksin toteutettuja hankkeita on kaatunut kuntalaisten maksettavaksi.
Kunnat tarvitsevat yksityisiä yrityksiä ja niiden luomia työpaikkoja. Yritysten saaminen on elinvoimaisuuden edellytys.
Kilpailu työpaikoista ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että kunnat joutuvat kilpailemaan, kuka tarjoaa eniten yrityksen tulosta paikkakunnalle. Nythän tällaista epätervettä etujen lypsämistä esiintyy. Räikeimmillään se johtaa etujen jatkuvaan kalasteluun ja sen myötä yritysten poukkoilemiseen paikkakunnalta toiselle.
Kuntien elinkeinopolitiikkaan on saatava yhtäläiset pelisäännöt, joilla estetään pahimmat ylilyönnit. Lähtökohtana tulee olla se, ettei kunta voi eikä saa toimia rahoittajana ja pankin korvikkeena.
Kuntien mahdollisuutta tukea elinkeinotoimintoja rajoittaa EU:n kilpailulainsäädäntö. Tämä tuo elinkeinopolitiikan harjoittamiseen tärkeitä reunaehtoja. Tukipolitiikka ei saa vääristää kilpailua eikä asettaa joitakin yrityksiä toisia parempaan asemaan.
Eri yrittäjien saama erilainen kohtelu kunnissa herättää oikeutettua tyytymättömyyttä. Siksi tukipolitiikan on perustuttava kaikille yhtäläisiin perusteisiin, jotka ovat myös jokaisen tiedossa.
Pääkirjoitus