Suomessa on periaatteessa perustuslain takaama elinkeinovapaus, mutta käytännössä monilla aloilla tätä elinkeinovapautta rajoittavat sääntely ja sen takia vaadittavat viranomaisluvat.
Tässäkin lehdessä on usein todettu, että Oulun lentoaseman ja keskustan välinen linja-autoliikenne on hoidettu huonosti.
Voisi hyvinkin luulla, että joku liikennöitsijä, jolla olisi sekä sopiva kalusto että ammattitaitoinen henkilökunta voisi nähdä linjan hoitamisessa paikan yrittämiselle. Mutta kuten tunnettua, homma ei onnistu pelkästään halulla yrittää. Elyt ja muut viranomaiset ovat heti painamassa jarrua. Eihän sitä ilman lupaa ja tarveharkintaa voi Suomessa tällaista yrittää.
Muitakin esimerkkejä löytyy vaikka kuinka. Valtakunnan mitassa pieni, ketjuihin kuulumaton kauppaliike ilmoitti jokin aika sitten avaavansa uuden liikkeen Ouluun. Ilmoituksen loppukaneetti oli, ettei tiloissa saa myydä elintarvikkeita, koska kaava ei sitä salli.
Limingantullissa on tilanne, jossa Prisma saa myydä elintarvikkeita, mutta 300 metrin päässä toimiva Halpa-Halli ei.
Eli samaan aikaan, kun Suomessa siunaillaan elintarvikkeiden korkeita hintoja ja kaivataan alalle lisää kilpailua, maasta löytyy kokonainen virkahenkilöiden armada, joiden tehtävänä on laatia kaavaa kaavan päälle, ja jo niiden laatimisvaiheessa tehdään tarkat rajaukset mitä missäkin saa myydä.
Päälle tulee vielä kunnallinen päätöksenteko, jossa kauppapaikat on tunnetusti viime vuosiin asti jaettu periaatteella: sulle tuo, mulle tuo ja muille ei mitään. Ja usein myös juhlapuheissa päätöksenteon perusasioiksi julistetut avoimuus, läpinäkyvyys ja kilpailuttaminen ovat olleet näissä tonttikarkeloissa kaikkea muuta kuin kaikille tasapuolisesti tarjolla.
Ja siitäkin löytyy esimerkkejä, että vähäisenkin kilpailun syntymistä on yritetty estää, kun on ollut mahdollisuuksien rajoissa, että päättäjää lähellä oleva kaupparyhmittymä voisi siitä kärsiä.
Niin usein kun suomalaiset ovat ivailleet esimerkiksi monen muistoihin jääneen Neuvostoliiton propuska-mentaliteettia, samaa lupamentaliteettia löytyy armaasta Suomestakin aivan riittämiin.
Myös kilpailu- ja kuluttajavirasto on kiinnittänyt asiaan huomiota.
Monimutkainen, yksityiskohtainen ja tulkinnanvarainen säätelyjärjestelmä vahvistaa viraston tekemän selvityksen mukaan alan johtavien toimijoiden asemaa ja tekee uusien päivittäistavarakaupan yksiköiden perustamisen lähes mahdottomaksi.
Viraston antamien suositusten mukaan maankäyttö- ja rakennuslain tavoitteisiin pitäisikin lisätä muun muassa kilpailun edistämisen tavoite.
Tätä kilpailuvirasto kaipasi jo vuonna 1999, mutta kun lakia uudistettiin 2010 lopputulos oli päinvastainen – säätelyä lisättiin entisestään.
Erityisesti juuri päivittäistavarakaupassa säännellään nykyisin kaikkea myymälän koosta ja sijoittautumisesta lähtien siihen, mitä missäkin tilassa saa myydä.
Viime vuoden kesäkuussa julkistetussa selvityksessä virasto toteaakin yksinkertaisesti, että säätelyllä maahan on luotu keinotekoiset niukkuuden olosuhteet. Hienoinen viittaus niin sanottuun sylttytehtaaseenkin löytyy, kun virasto esittää, että ympäristöministeriön roolia kaupan sijainnin säätelyssä olisi selkiytettävä esimerkiksi luopumalla maakuntakaavojen vahvistusmenettelystä.
Pelkästään työpaikkojen luomiseksi päättäjien olisikin aika panna mietintämyssy päähänsä ja selvittää, onko tämä kaikkeen vaikuttava sääntely todellakin tie, joka vie onneen, vai rajoitetaanko sillä tarpeettomasti yrittämistä ja uusien työpaikkojen luomista.
Naapurimaassa Ruotsissa on hyvin tultu toimeen ilman tällaista kaiken ylikäyvää säätelyä. Miksi ihmeessä se on osa suomalaista todellisuutta?