Uzodinma Iwealan matala ääni pehmenee entisestään, kun puhe kääntyy Afrikkaan. Hän puhuu Afrikasta rakkaudella ja suurella ymmärryksellä. Samalla herkällä sydämellä piirtyy kuva yhdeksänvuotiaasta Agusta, joka keskellä sisällissodan silmitöntä väkivaltaa ja kaaosta kaapataan sotilaaksi ja pakotetaan tappamaan ja kiduttamaan miehiä, naisia ja lapsia.
Vaikka Agun tarina ei sijoitu mihinkään tiettyyn maahan, se tuo mieleen Sierra Leonen ja Ruandan kansanmurhat. Kertomus sukeltaa syvälle viidakkoon ja yksinäisiin kyliin, joissa Afrikan värit, tuoksut ja maut tuntuvat vahvoina. Toisaalta samat asiat voisivat tapahtua missä tahansa: maailmassa on 14 lapsisotilaita käyttävää maata, ja lapsisotilaita on yhteensä noin 300 000.
Iwealan omat juuret ovat Nigeriassa. Siellä olot ovat jo vakaat, vaikka esimerkiksi ihmisoikeuksien toteutuminen vaatii vielä paljon työtä. Kirjailijan oma lapsuus oli hyvin erilainen kuin Agulla.
"Elämäni oli mukavaa ja tasaista. Minulla oli rakastavat vanhemmat eikä ikinä puutetta mistään", Iweala kertoo. Hänen vanhempansa asuvat edelleen Nigeriassa. Isä on lääkäri ja äiti entinen talousministeri ja nykyinen konsultti.
Silti asioita voi ja pitää yrittää ymmärtää, vaikka ne olisivat itselle vieraita.
Iweala uskoo vahvasti Afrikan tulevaisuuteen, vaikka länsimaissa epäillään, mahtaako Afrikka nousta koskaan omille jaloilleen. Iweala toteaa, etteivät muutokset tapahdu hetkessä.
"Meidän on muistettava, että kehitys vie aikansa ja asiat muuttuvat hitaasti. En väitä, että kaikki on hyvin, mutta me liikumme oikeaan suuntaan."
Hän varoittaa tarkastelemasta maanosaa yhtenä kokonaisuutena. Jokainen Afrikan maa on erilainen.
"Meidän on tehtävä kaikki voitavamme. Viime aikoina on kuitenkin ollut nähtävissä, että paikalliset ihmiset ovat ottaneet isoja askelia auttaakseen ja rakentaakseen maataan ja mannertaan. Tätä ei ole huomattu tarpeeksi."
Kehityksen esteenä pidetty korruptio ei myöskään ole Iwealan mukaan erityisesti afrikkalainen ilmiö. Hän muistuttaa, että korruptiota esiintyy kaikkialla, niin Aasiassa kuin Euroopassakin. Myös länsimaalaiset tarjoavat auliisti lahjuksia Afrikassa. Korruption liittäminen erityisesti Afrikkaan ei Iwealan mielestä tee oikeutta valtaosalle afrikkalaisista, jotka ovat rehellisiä, sivistyneitä ihmisiä.
Viime aikoina Iweala on työskennellyt Afrikkaan suuntautuneiden terveysprojektien parissa. Puhe kääntyy hakematta hi-virukseen ja aidsiin.
Iweala muistuttaa, että meidän on oltava tarkkoina siinä, miten puhumme hivistä ja aidsista. Kuoleman sijasta olisi puhuttava elämästä ja siitä, mitä voimme tehdä. Meidän on muistettava niitä ihmisiä, jotka elävät joka päivä viruksen kanssa.
"En väitä, etteikö aids olisi kipeä asia Afrikassa. Joissakin maissa epidemia on laajempi kuin toisissa. Hyvin monien maiden johtajat ovat kuitenkin jo heränneet, tarttuneet ongelmaan ja keskittyneet huolehtimaan siitä, miten varmistaa, että infektion saaneet pääsevät hoitoon ja oikean lääkityksen piiriin."
Valistus on tärkeää, mutta myös kansainvälinen apu. Työn ei kuitenkaan pitäisi pysähtyä siihen, että kaikki halukkaat saavat lääkityksen. Sitä on jatkettava muun muassa huumeriippuvaisten parissa.
"Aids-epidemia ei - niin kuin eivät monet muutkaan asiat - ratkea yhdessä yössä. Sitä ei voi pysäyttää. Valistuksesta huolimatta ihmisiä ei voi suojata kontakteilta ja uusilta tartunnoilta. Meidän on puhuttava aiheesta huolellisesti ja varmistettava, ettemme tee siitä sokeita lausuntoja."
Kirkot ovat Iwealan mukaan tehneet paljon hyvää työtä hivin ja aidsin torjunnassa. Monissa tapauksissa uskonnolliset yhteisöt ovat olleet eturintamassa taistelussa aids-epidemiaa vastaan.
"Tottakai kirkot voisivat tehdä vielä paljon enemmän, mutta niiden on saatava myös tunnustusta siitä, mitä ne ovat tähän saakka tehneet", Iweala kehuu. Vaikka uskonnolla voi olla hyvin positiivinen vaikutus, sillä on myös toinen puolensa.
Iweala lainaa eteläafrikkalaista arkkipiispaa, Desmond Tutua, joka on todennut, että kun valkoinen mies tuli Afrikkaan, meillä oli maa ja hänellä Raamattu - nyt valkoisilla on maa ja meillä Raamattu.
"En usko, että kristinusko tuli Afrikkaan pelkästään lähimmäisen rakkaudesta. Huijaamme itseämme, el-lemme myönnä, että evankelioimisella oli myös uskonnollisia ja poliittisia motiiveja. Se oli osa kolonialistista suunnitelmaa."
Kristinuskon suhteesta yhteiskuntaan pitäisi Iwealan mielestä puhua avoimemmin.
"Kristinusko myytiin Afrikkaan hyvin väkivaltaisella tavalla. Se ei tarkoita, etteikö se olisi siitä kehittynyt. Kaipaisin kuitenkin enemmän keskustelua siitä, mihin kristinusko perustuu Afrikassa ja miksi se on niin määräävässä asemassa suhteessa muihin uskontoihin."
Pikku Agu suhtautuu uskontoon kirjoittajansa tavoin, avoimin silmin ja kysellen. Vuoropuhelu Jumalan kanssa on myös Agun pelastus. Hän muistaa äidin kehotuksen, eikä koskaan lakkaa rukoilemasta.
Iwealan oma isoisä oli metodistipappi. Myös Agulle usko tarjoaa paljon positiivista voimaa. Agu alkaa ihmetellä, mikä on oikein ja mikä väärin. Hän kyselee, kuinka minä tiedän, mikä on oikein? Jos joku kertoo, että tämä on oikein, se ei vielä riitä. Täytyy kysellä.
"Yksi tärkein asia Agussa on, että hän alkaa kysellä. Asiat eivät ole niin mustavalkoisia. Maailma on monimutkainen. Usko ei ole helppoa. Agu yrittää ymmärtää uskon merkityksen, ja se vie hänet uuteen vaiheeseen", Iweala toteaa.
Agun tarinasta suunnitellaan elokuvaa. Iwealan mielestä on hyvä, että lapsisotilaita käsitellään myös populaarikulttuurissa. Se lisää tietoisuutta ja poliittista painetta, jotta vastaavia asioita ei enää tapahtuisi.
Viidakkoveitset eivät sittenkään heilu vain Afrikassa. Kansanmurhia on nähty Euroopassakin.
"Eurooppalaiset tahtovat unohtaa, että vain 60 vuotta sitten ihmiset tuhosivat toisiaan toisessa maailmansodassa. Ihminen kykenee massamurhiin samoin kuin hyvään. Meillä on mahdollisuus molempiin. Se on ihmisyyden yksi pelottavimpia ja kiehtovimpia puolia", nuori kirjailija toteaa hyväntahtoisesti.