Jos nyt yhtään lohduttaa, niin akateemisesti koulutettujen tulevaisuus on ennenkin vaikuttanut lohduttoman lupaavalta.
Esimerkiksi 15 vuotta sitten valmistuneista moni tarvitsi ponnahduslaudaksi ensin yliopiston järjestämän työllistämiskurssin. Vasta sen jälleen raottui ovi työelämään.
25 vuotta sitten opiskelijoilla oli tapana rohkaista toinen toistaan muistuttamalla, että kerrankin kannattaa opiskella ihan mitä huvittaa. Luki sitten mitä tahansa, työpaikkaa tuskin löytyisi. Näkymistä huolimatta oli vuodesta toiseen riskeerattava ja rahoitettava opinnot velaksi.
Äskettäin kuitenkin säpsähdytti, kun nuori nainen totesi, että "viimeksi" hän oli opiskellut insinööriksi. Aikaisemmin hän oli ehtinyt kouluttautua paitsi merkonomiksi myös ompelijaksi.
Työkokemustakin oli karttunut vuosikymmenen verran. Monipuolista hakijaa ei silti välitetty kutsua edes näytille työhaastatteluihin.
Onko tämä nyt sitä Raimo Sailaksen kritisoimaa kohtaanto-ongelmaa, jossa koulutus vain ajaa täysillä ohi elinkeinoelämän tarpeen? Vai lieneekö sittenkin kyse työnantajien ikiomasta mysteeristä, hakemusten koodikielestä, jota ei hallita kentän syvyyksissä.
Kouluttajien mielestä villakoiran ydin piilee juuri hakemuksissa. Heitä ällistyttää, miten huonosti hakemukset heijastavat nuorten persoonallisuutta.
Lähikontaktissa valmistuneet vaikuttavat olevan ihan toista kaliiperia kuin heitä edeltäneet sanansaattajat, siis myyntikirjeet, joiden kautta hakija yrittää nostaa hopeatarjottimelle kaiken kykynsä ja kokemuksensa.
Tavallaan se on lohdullista. Paperi valehtelee: elävässä elämässä kohdattu ihminen onkin lähes järjestään suuri, motivoitunut lupaus. Näitä koulutettuja työttömiä nuoria on muuten seudulla parituhatta.
Tässä kohdin pitäisi tietysti varistaa yltään turha vaatimattomuus. Mutta miten nuori alati hupenevan itsetuntonsa voimin kasvattaisi nykyisiä yhteiskunnallisia perushyveitä, "nälkää" ja "asennetta".
Itsensä tutkiminen on kumma kyllä edelleen jotakin, jota ei korkeakoulussa opeteta, vaikka tarpeeseen törmää jokainen vuorollaan. Miksei hakemusten konkreettiseen temppuvalikoimaan voisi paneutua jo ajoissa, jonkun abstraktin korkeakoulukurssin sijaan?
Päästäisiin niin yli- kuin alilyönneistäkin. Ei ahnekaan tiedä etukäteen, mikä on kylliksi, jos ei selvitä, mikä on enemmän kuin kylliksi.
Onneksi nuorten käsitystä omasta osaamisestaan yritetäänkin nyt kirkastaa uusin keinoin. Oulun kaupunki on vastikään polkaissut lähes tyhjästä useamman vuoden Taitajien talo -ohjelman.
Tarjolla on suoranaista luksusta opintonsa päättäneille. Omia kykyjään saa kaivaa esiin muun muassa tuotekehitysopin ja liiketoimintasimulaatioiden ääressä. Mukaan lähtevälle suodaan neljä kuukautta aikaa kerätä energiaa kohtalotovereiden joukossa. Tai kuten nuori itse iloitsi: sai taas syyn aamulla herätä.
Myös yliopisto on herännyt. Se on pölyttänyt työvoimakoulutuksensa nimeämällä puolivuotiskurssinsa hieman töksähtäen Ura Inno Labiksi.
Molemmat pystyvät tar-joamaan preppauspaikan parhaillaan sentään lähes 40 koulutetulle nuorelle työttömälle, joista jokainen haaveilee edes harjoittelupaikasta.
Samalla tavoitteena on löytää se salainen koodikieli, joka vetää edes yhtä työnantajaa puoleensa. Merkittävä osa koodista on sitä, että hakija nostattaa itsetuntoaan murentamisen sijaan.
Kunhan yritykset ja valmistuneet kohtaavat, toivotaan paljastuvan hiljaisia työpaikkoja, jotka ovat vain odottaneet sopivaa kokelasta. Jos sen sijaan seudun yritykset eivät auta eksperimentin onnistumisessa, suurin häviäjä on varmasti pohjoinen.
Nuorella on aika puolellaan. Kun edes moniosaaja ei työllisty, on vain ajan kysymys, koska hän häipyy työn perässä kohti etelää.