Kesäaikaan täällä Pohjolassa saadaan nauttia auringon valosta pimeän talven vastapainoksi. Aurinko paistaa pohjoisessa yötä päivää ja muuallakin on valoisaa lähes läpi vuorokauden.
Illalla kannattaa tähyillä länsitaivaalle. Siellä olevat yläpilvet ovat usein lupaus kauniista iltaruskosta. Aurinko tosin laskee myöhään, mutta valvominen palkitsee usein uskomattomina väreinä taivaalla.
Alati muuttuvia värejä täydentää varsinkin näin alkukesästä erittäin rikas äänimaisema. Illalla lintujen laulu on sen verran monipuolista ja kuuluvaa, että se saattaa jopa olla punaista taivaanrantaa vaikuttavampi kokemus. Laulavathan ne linnut päivälläkin, voisi helposti ajatella.
Niin, laulavathan ne, mutta monipuolisuudessaan illan ja yön äänet päihittävät päivän suvereenisti. On jos minkä sortin rastasta ja muuta kukertajaa. Yksi tyypillisimmistä äänistä on punakylkirastaan viserrys. Se ei kuitenkaan vedä vertoja serkkujensa laulu- ja mustarastaan taiturimaisille huilusäkeille.
Myös punarinta on taitava laulaja. Se on siinä mielessä kesän lintu, että keväisin ja syksyisin se pelkästään tiksuttaa, mutta kesän tullen se virittää yhden hienoimmista sävelistä.
Sinfoniaa täydentävät rannassa piipittävä rantasipi, kaukaa pellolta kaikuva kuovi ja läheisestä metsiköstä harvakseltaan kantautuva sepelkyyhkyn hieman huuhkajaa muistuttava huhuilu. Jos lokit vielä kovin intoutuvat, alkaa konsertti muistuttaa jo melkoista kakofoniaa.
Iltarusko hakee jatkuvasti muotoaan auringon laskiessa ja pilvilauttojen liikkuessa. Komeus vielä ikään kuin kaksinkertaistuu peilautuessaan tyynestä vedenpinnasta. Auringon ollessa horisontin yläpuolella värit taivaalla ja vedessä ovat karamellimaisia, jopa epätodellisen räikeitä.
Pikku hiljaa ilotulitus kuitenkin hiipuu ja lopulta maisemaa verhoavat pelkästään sinisen eri sävyt. Itse pidän eniten juuri näistä iltaruskon jälkeisistä hetkistä. Lintujen laulu tuntuu hiipuvan värien mukana. Lopulta jäljelle jäävät vain punarinta ja laulurastas, sekä ajoittain pilliin puhaltava rantasipi.
Aurinko ei pitkään jaksa laskea vaan lähtee kohta uuteen nousuun näyttäytyen jälleen reilun kolmen tunnin kuluttua. Jyhkeät pilvimuodostelmat peilaavat edelleen itseään peilityyneen veteen. Idyllin rikkoo hyppäävä kala aiheuttaen kaikuvan molskahduksen ja laajenevat renkaat veden pintaan. Tyynessä säässä äänet kantavatkin hyvin, niinpä kaukana maantiellä kyntävä rekka kuuluu monen kilometrin päähän.
Pieni tuulenvire särkee tyynen vedenpinnan lopullisesti ja alkaa repiä taivaalla viipyileviä massiivisia pilvimuodostelmia pieniksi kappaleiksi. Aurinko on nousemassa, sen näkee jo selvästi kirkkaammasta taivaanrannasta.
Huolimatta lämpimistä päivistä ovat yöt aika viileitä. Nytkin lämpötila lähentelee nollaa, onpa jollakin alavalla peltoaukealla varmasti hallaakin. Viimeinenkin laulurastaan säe on loppunut, hetken on aivan hiljaista.
Kurjet tuntuvat silti olevan hereillä ja ilmoittavat olemassaolostaan parilla lyhyehköllä, mutta kuuluvalla huudolla. Niiden huudot jäävät pitkäksi aikaa kaikumaan tyyneen maisemaan ja kuuntelijan korviin.