Hiphop on elämäntapa ja asenne. Hiphop vaikuttaa yhteiskunnallisesti tiedostavan sisälukutaidon kehittymiseen, pukeutumiseen ja jopa seisoma-asentoon.
Jamaikalla syntynyt ja Bronxissa kasvanut hiphop valloitti maailman Reaganin ja Bush vanhemman presidenttikausilla.
"Aivan viime aikoihin asti meidän sukupolvemme on määritelty pääasiassa post-etuliitteen avulla: postmoderni, poststrukturalismi, postfeministinen, post-musta, post-soul. Olemme post-liitteen ruumiillistumia, eilisen juhlan tähteitä likaisessa keittiössä", kiteyttää kalifornialainen toimittaja Jeff Chang, yksi hiphoplevy-yhtiö SoleSidesin perustajista.
Chang potkii vastaan. Hän on "miksannut" kasaan yli 500-sivuisen hiphopsukupolven historian Can´t stop, won´t stop (Like 2008).
Tarina alkaa DJ Kool Hercistä, Grandmaster Flashista ja Afrika Bambaataasta, joka toimi 20 vuoden ajan hiphopin lähettiläänä ympäri maailmaa.
Timmi biitti
Changin hiphophistoria purkaa ja rakentaa myyttejä. Hiphop ei ole vain biletystä ja läppää. Kirjoittaja sitoo hiphopin poliittisiin ja sosio-ekonomisiin raameihin.
Hiphopkulttuuria ovat muovanneet muutkin kuin mustat ja muuallakin kuin Yhdysvalloissa.
"Ajatus hiphopsukupolvesta yhdistää ajan ja rodun, paikan ja monikulttuurisuuden, timmin biitin ja monimuotoisuuden. Se kuvaa siirtymää politiikasta kulttuuriin - epäjärjestyksen ja jälleenrakentamisen prosessia. Se kiteyttää muutoin post-sitä tai post-tätä -käsittein kuvattavan ihmisjoukon yhteiset toiveet ja kauhukuvat, intohimot ja epäonnistumiset", Chang muotoilee.
Suositut hiphopparit tiedostivat vähitellen tärkeän roolinsa. Näin sen määritteli poliittisesti radikaalin ja kantaaottavan Public Enemyn jäsen Chuck D lehtihaastattelussa:
"Kun lapsilla ei ole isähahmoa, kuka täyttää sen roolin? Naapuruston huumediileri? Vitun Michael Jordanko? Räppärit tulevat kuvioihin ja sanovat: ´Tätä sinä haluat olla. Haluat olla minunlaiseni, minä olen vertaisesi ja puhun sinulle joka päivä.´ Joten lapsen kasvattaa LL Cool J, koska LL Cool J puhuu lapselle suoremmin kuin lapsen vanhemmat milloinkaan."
Neljä elementtiä
Hiphopissa on neljä elementtiä: DJ, MC (räppäri), b-boying (breikkaus) ja graffiti.
B-boy-historioitsija Jorge "Popmaster Fabel" Pabonin mukaan 70-luvulla tanssi oli pelkästään toprockingia, erikoisia keinoja päästä lattiatasoon ja salamannopeaa jalkatyöskentelyä.
"Ne breikkas niinku ei ikinä ennen. En ollut koskaan nähnyt kenenkään syöksyvän tanssiin niin aidolla b-boy-asenteella, suoraviivaisella, aggressiivisella mä-revin-tän-lattian-päreiksi -fiiliksellä. Meillä päin b-boyt ei hymyilleet. Ne oli terrorisoimassa tanssilattiaa ja luomassa mainetta, hankkimassa gettojulkkiksen statusta."
B-boyt kehittivät koko ajan uusia liikkeitä. Sokkiarvo oli homman juju. Opittiin toisilta ja vietiin se uudelle tasolle.
Sukupolvensa superryhmä Rock Steady Crew keksi liikkeitä sattumalta.
"Frosty Freeze keksi uusia freezejä, kuten Suiciden, jossa hän teki voltin ja tuli alas selälleen. Crazy Legs ja Ken Swift keksivät uusia spinnejä ja toivat tanssiin fyysisyyttä ja nopeutta. Pian Rock Steady Crewn jäsenet olivat siirtyneet selällä ja päällä tehdyistä spinneistä windmilleihin ja käsien varassa tehtäviin spinneihin."
Suomalaisillekin breikkareille on tuttu elokuva Flashdance (1983), jossa Rock Steady Crewn jäsenet breikkaavat It´s just begun -biisin tahtiin. Sitä seurannut hiphopelokuvien tsunami pyyhkäisi breakdance-ilmiön hurjaan nousuun.
Kirjassa eletään läpi bätläämisen lisäksi myös sämpläämisen, räppäämisen ja graffitien historia.
Valtavirtaan
Chang vangitsee kirjaansa paitsi hiphopsukupolven kulttuurivallankumouksen myös hiphopeksploitaation, hyväksikäytön kulttuurin.
Hiphopilla oli kaksi roolia: hiphop oli toisaalta globaalin mediateollisuuden markkinoima kulutushyödyke ja toisaalta undergroundliikkeiden keskushermo.
"Paikalliset hiphopskenet olivat yhtäkkiä kultasuonia, jotka vain odottivat hyödyntäjäänsä. Mediamonopolit valloittivat ja polttomerkitsivät hiphopin vastakulttuurisen hengen. Indieyhtiöt joko ostettiin, savustettiin ulos tai yksinkertaisesti jyrättiin", Chang kritisoi.
"Yhtäkkiä tuntui vaikealta muistaa aikoja, jolloin värillisiä nuoria ei näkynyt mediassa sen enempää kuluttajina kuin tekijöinä."
Kaikki brändättiin. Identiteetit olivat kaupan.
"Suurimmat artistit olivat brändejä, jotka tuottivat omaan ainutlaatuisuuteensa perustuvia elämäntyylejä. P. Diddy nousi kuuluisuuteen musiikin, elokuvan, television ja huippumuodin kentillä. Jay-Z myi elokuvia, vaatteita, kenkiä ja votkaa. Cool matkasi koko kierroksen artistista ostoskeskukseen."
Länsimaissa hiphop esiintyy musiikki- ja tanssiharrastuksena, graffititaiteena, räppäysbuumina, elämäntyylinä sekä joviaalina yo, yo -asenteena. Globaali ei ole niin ärhäkkää kuin lokaali.
Yhdysvalloissa koettiin 2000-luvun alussa poliittisen hiphopaktivismin paluu. Mielenosoittajilla olivat vastassaan mellakkapoliisit ja konservatiiviset päättäjät.
"Nuoret huomaavat, että ainoa asia, jota ei enää voida ostaa, myydä, ottaa haltuun tai markkinoida on itsenäinen poliittinen järjestäytyminen ja toisinajattelu."
