Suomen sanotaan olevan heinäkuussa kiinni. Siankyljellä ja soijanakeilla toisiaan sivaltelevat ruokakeskustelijat kuitenkin jaksavat jatkaa turnajaisiaan nettiareenalla helteistä piittaamatta.
Ruokakeskustelussa on aivan kuten monessa muussakin kiistanalaisessa aiheessa: valitsetpa minkä puolen tahansa, löydät vakaumuksellesi tukea, kanssavakaumuksellisia ja vakuuttavaa tai ainakin siltä vaikuttavaa tietoa.
Kasvisruoka pelastaa maailman tai maailman ääristä rahdatut pavut ja bataatit ne vasta ympäristöä kuormittavatkin. Lihansyönti on suurin synti ympäristön kannalta, mutta ei kotimaisen lihan. Kaikki näkemykset ovat vahvasti edustettuina ja tutkimustuloksiin vedoten perusteltuina.
Kasvisruokavalion valinneet perustelevat ruokalistaansa monin tavoin. Usein he kertovat, etteivät halua aiheuttaa eläimille kärsimystä tai jouduttaa maapallon tuhoa olemalla osa eläinperäisen proteiinin kuluttajajoukkoa. Hyviä perusteluita molemmat.
Kasviperäisten proteiinivalmisteiden valikoima laajenee nopeasti. Kuluttajalle myydään sitä, mitä kuluttaja haluaa ja usein ilmeisen hyvällä katteella.
Hyönteisruokien tehdessä tuloaan pohditaan, kuinka eettistä on kasvattaa toukkia ja sirkkoja ihmisen ruoaksi. Ulottuuko eläimille aiheutetun kärsimyksen välttely jauhomatoon? Kuinka paljon eettisempää on napata suuhunsa paahdettu kuhnurintoukka kuin pala nautaa?
Siitäkin väännetään nyt veistä ja haarukkaa, että miksi kasvisruokien nimissä matkitaan liharuokia. Miksi jauheutuista kasviksista puristettu lätty on pihvi, miksi soijapohjainen pötkylä on nakki?
Osa lihan hylänneistä hyväksyy lautaselleen kalaa. Heille kala-aterian nauttiminen ei ilmeisesti aiheuta tunnontuskia niinkään pyydystettyjen kalojen kokeman kärsimyksen vaan kalastuksen ympäristölle ja luonnon monimuotoisuudelle aiheuttaman haitan takia.
Tutkijat Anna Kuparinen ja Silva Uusi-Heikkilä nostivat hiljattain Helsingin Sanomissa julkaistussa Vieraskynä-kirjoituksessaan esille mielenkiintoisen yhdysvaltalaistutkimuksen. Se pääsanoma on, että kalaruoka voi olla ympäristölle jopa parempi vaihtoehto kuin kasvisperäisten proteiinien käyttö.
Liha hävisi odotetusti kilvan, jossa mitattiin yhden proteiinigramman tuottamiseen tarvittava energia, kasvihuonekaasu- ja ravinnepäästöt sekä ympäristön happamoituminen. Seuraavaksi ei kuitenkaan yltänyt mikään kasvi, vaan pieni, luonnonvarainen parvikala.
Esimerkiksi sardiinin ja meilläkin runsaina massoina esiintyvien silakan ja muikun pyynti on energiatehokasta. Särkikaloistakin syntyy monenlaista herkkua, ja niiden kalastaminen on myös mitä parhainta vesistön hoitoa, kun kalan mukana poistetaan rehevöitymistä aiheuttavaa fosforia ja typpeä.
Suomalainen kuluttaja on itse kuin paraskin parvikala. Ruokamuodit tempaavat mukaansa suuren joukon kotikokkaajia, joista harva jaksaa ottaa selvää ruokavalion sopivuudesta itselleen puhumattakaan valinnan ympäristövaikutuksista.
Tutkijat huomauttavatkin kirjoituksessaan, että vaikka yhä useampi kuluttaja etsii vaihtoehtoja lihalle, kaikin puolin mainio kotimainen järvikala valitaan keskivertoperheen ruokalistalla hyvin harvoin. Edullistakin pikkukala on: muikkukilon saa parhaimmillaan neljällä eurolla.
Uhanalaisia kalakantoja on syytä varjella, mutta niihin eivät kuulu muikku tai silakka. Niiden syönti on tutkitusti ympäristöystävällistä.