Talvivaaran ympäristökäräjät laitettiin käyntiin tällä viikolla. Neljää Talvivaaran johtohenkilöä syytetään törkeästä ympäristön turmelemisesta. Syyttäjä vaatii vastaajilta ja konkurssipesältä rikoshyötynä valtiolle yhteisvastuullisesti 13,3 miljoonaa euroa. Vaatimus on poikkeuksellisen suuri.
Lisäksi syyttäjä vaatii, että Talvivaara Sotkamo on tuomittava 850 000 euron yhteisösakkoon. Vastaajille vaaditaan myös erimittaisia ehdollisia vankeusrangaistuksia. Yhteisösakko on korkein mahdollinen. Suomessa yhteisösakot ovat hyvin harvoin suuria. Isotkin yritykset ovat tavallisesti selvinneet muutamien kymmenien tuhansien sakoilla. Vaatimus maksimisuuruisesta sakosta osoittaa, että syyttäjä pitää tekoa hyvin vakavana.
Vastaajat ovat jatkaneet oikeudessa tuttua juupas–eipäs-leikkiä. Heidän mukaansa lupaehtoja ei ole voitu rikkoa, koska ympäristöluvassa ei edes ollut rajoja sulfaatti-, natrium- tai mangaanipäästöille.
Sinänsä ironista on, että ympäristöhallinto hyödynsi samaa porsaanreikää perustellessaan EU-komissiolle, miksi sen mielestä kaivosalueen lupamenettelyissä ja toiminnan valvonnassa ei ole rikottu EU:n ympäristödirektiivejä.
Kahden kuukauden käräjämaraton laittaa Kainuun käräjäoikeuden koetukselle. Jo ennen oikeuskäsittelyä tapaus on koetellut poliisin resursseja. Törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön täyttäviä tekomuotoja tuomitaan erittäin harvoin. Vuosien 2007 ja 2011 välisenä aikana annettiin ainoastaan yksi tuomio törkeästä ympäristön turmelemisesta.
Rangaistuksena oli kymmenen kuukautta ehdollista vankeutta. Ympäristörikos voi olla kummajainen myös yksittäiselle tuomarille. Ympäristörikostapauksissa näyttö, perustelut ja vaikutukset ovat usein poikkitieteellisiä.
Tapauksen ratkaisu osoittaa, millainen painoarvo ympäristölle Suomessa annetaan. Käräjäoikeuden käsittely lienee kuitenkin vasta ensimmäinen näytös vuosien oikeusprosessissa.
Perinteinen käsitys on, että maassamme ympäristön turmelemisesta epäillyt pääsevät kuin koira veräjästä. Usein sanotaan, että ympäristörikos kannattaa aina, sillä siitä jää hyvin harvoin kiinni. Suomessa valvontaviranomaiset tekevät vain vähän tutkintapyyntöjä sellaisista tuotantolaitoksista, jotka rikkovat taloudellisen hyödyn saamiseksi ympäristöluvan määräyksiä ja ehtoja.
Laitonta toimintaa siedetään usein hyvinkin pitkään. Ympäristöviranomaisten tärkeimpänä tavoitteena on saada olosuhteet lainmukaiselle tasolle. Siksi toimijoille tarjotaan mieluummin porkkanaa kuin keppiä: työ on usein sitä helpompaa, mitä parempana välit toiminnanharjoittajaan säilyvät.
Teollisuuden työllisyysvaikutuksilla on lisäksi ollut kontrollia lieventävä vaikutus. Valvojilta on löytynyt ymmärrystä lupaylityksille, sillä laitosten toiminnan jatkuvuus on koettu elintärkeäksi pienillä teollisuuspaikkakunnilla.
Ajatus siitä, että kielteiset ympäristövaikutukset ovat teollisen toiminnan välttämättömiä sivuvaikutuksia, on maassamme yhä huolestuttavan elinvoimainen.