Suomalaiset ovat viime viikkoina tepastelleet ympäriinsä hulluna sokerista. Saako sitä, mistä sitä saa, onko sitä vielä kotona?
Kansa vaeltaa hädissään sokerin perässä. Pienestä kyläkaupasta sitä kuulemma vielä saa — kaikki siis jonossa sinne, kaupungista asti. Joku ilmeinen himosäilöjä paljastaa, että hän on jemmannut keittiön kaappiinsa viisi kiloa sokeria. Suurimmassa huumassa makeaa herkkua on matkattu haalimaan Haaparannalta asti, todistettavasti. Ja ainakin Tampereella jokunen kauppa jo rajoitti myyntiä: vain kaksi kiloa per talous.
Kukkarollekin sokerihullutus ehtii. Paitsi että huhu puhuu kauppiaiden nostaneen sokerin hintaa, vaihtoehtoiset ratkaisut muodostuivat hintaviksi tuttavuuksiksi. Kun marketin sokerihylly ammottaa tyhjänä, on valittava hillo- tai luomuvaihtoehto. Niinpä luomuleivonta on yhtäkkiä suurta huutoa. Perussokeri on totutusti ollut kohtuuhintaista, mutta luomun hinta liikkuu eri ulottuvuudessa. Luomusokeria myydään kaupassa kutakuinkin viidentoista menneen markan kilohintaan. Ellei päädy suosimaan leivonnassa hillosokeria, korvike on eittämättä kallista.
Toisaalta on muistettava pieni hyvä puoli. Sokeripakkaamon palo synnytti uuden mahdollisuuden tuotteille, joita kuluttaja ei ollut ennen huomannutkaan. Moniko kaupassa kävijä oli sen valtavan sokeripakettimassan keskeltä aiemmin edes erottanut rusehtavaa luomusokeripussukkaa? Tyhjästä hyllystä luomu ponnahti ostajan silmään ja mieleen aivan uudella tavalla.
Kun Suomen Sokerin tehtaalla palaa roihusi pakkaamo, onneksi ajankohta ei ollut sentään joulunaluspäivät, lakkiaisaika tai vappu. Olisi vappumunkin pyörittäjälle tai lakkiaispaakelsien leipojalle kohonnut tuskainen hiki iholle, jos ei olisi sokeria löytynyt. Olisi pitänyt olla luova ja luoda reseptejä fruktoosin tai ties minkä muun makeutusaineen avulla.
Tai toisin luodussa, tosin epätodennäköisemmässä mielikuvassa sokeripulan ansiosta olisimme voineet kokea terveellisyysvillityksen. Yhtäkkiä äidit olisivat taikoneet ylioppilasjuhlien pöydät notkumaan erilaisia rieskoja ja ruokaisia piiraita. Juhlaviikonlopun jälkeen ei olisikaan vatsa kipristellyt väärällään pikkuleipää ja bébé-leivosta.
Mutta ennen kaikkea onneksi se oli pakkaamo, joka sokeritehtaalla kärsi vaurioita. Jos tuotanto olisi saanut tosissaan siipeensä, olisi kai pitänyt huolestua mehutehtailijoista tai suomalaisen likööriteollisuuden kohtalosta.
Kun sokeripula iski syksyisen marjasadon aikaan ja nimenomaan kotitalouksiin, todellisen hädän aste ei liene kovin järeä. Marjat saa säilöttyä hillonakin, eikä hillosokerista ole koettu uupeloa. Lisäksi vuosia on ruikutettu, kuinka valtavasti metsiin jää marjoja, joten ei meillä loppujen lopuksi tainnut ollakaan säilöttävää kovin julmetusti.
Sokerihuumassa on jotakin hämmentävää. Alkaa epäilyttää, että tilanne ja suomalaisten villityksen aste olisi ollut samanlainen, jos palanut olisikin pyöränkumitehdas, tulitikkutehdas tai teepussien pakkaamo.
Kun joku yskäisee taikasanan pula, suomalainen on valmis jonoon ja hamstraukseen. Kun muut juoksevat kaupoista hupenevien tulitikkujen perässä, vaisto vie joukon jatkoksi. Vaikka oikeasti, kuinka usein meidän on suorastaan pakko leipaista pullaa tai ujuttaa sokeria kahviin. Oikeasti, kuinka harvoin kaapissamme täytyy olla näitä tuotteita yhtä pukettia enempää, ja silti pärjäämme arjessa pitkiä aikoja aivan mainiosti.