Arizonan ampumisen jäljiltä on pelätty poliittisen retoriikan kovenevan ja rohkaisevan uusiin väkivallantekoihin. Suomessa pulma on se, ettei poliitikkojen puheita aina ymmärrä.
Arizonan ammuskelussa vakavasti haavoittuneen Gabrielle Giffordsin tapaus herätti Suomessa oitis keskustelun poliittisesta kielenkäytöstä ja johtavien poliitikkojen saamista uhkauksista.
Kokoomuksen konkaripoliitikko Pertti Salolainen kertoi keskiviikon Helsingin Sanomissa saaneensa pahimmat palautteensa 1990-luvulla vetäessään Suomen EU-neuvotteluja. Hän ja laman takia ikäviä päätöksiä tekemään joutunut Iiro Viinanen saivat suoranaisia tappouhkauksia.
Oleellista on, että Salolainen ja Viinanen saivat kosolti lokaa niskaansa jo ennen nettikeskustelujen aikakautta. Nykyään alatyylisten ja suorastaan laittomien tekstien julkaiseminen on vaivatonta.
Netinkäyttäjien määrä on myös kasvanut niin suureksi, että valvonta on käytännössä mahdotonta. Ja kun ei kyetä valvomaan, sopivan raja venyy keskustelupalstoilla paljon yli sen, mitä sallitaan painetussa sanassa.
Ikävin esimerkki saatiin viime viikolta. Helsingin käräjäoikeuden mielestä Jyrki Kataisen ja Matti Vanhasen ampumiseen ja eduskunnan räjäyttämiseen viitannut helsinkiläismies ei tehnyt mitään laitonta.
Päätös oli onneton. Sillä tuomioistuinlaitos siunasi netin älyttömät tekstit. Onneksi apulaisvaltakunnansyyttäjä valitti päätöksestä hovioikeuteen. Juuri tuonkaltaiset tulkinnat tuovat Arizonassa tapahtuneen kaltaiset teot lähemmäksi Suomea.
Poliittinen väkivalta ei ole Suomen historiassa tyystin tuntematonta, mutta tuiki harvinaista onneksi. Vaalien alla puhutaan yleensä kovia. Mauttoman raja heiluu helposti, joskus jopa laittoman. Tappouhkauksia ei sentään jaella.
Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa väkivaltaisia puheita suurempi pulma on se, ettei poliitikkoja ymmärrä lainkaan. Taitettu indeksi, kestävyysvaje, likviditeetin poisvetäminen markkinoilta, integraatio, subprime, subjektiivinen oikeus, konvergenssi, virhemarginaali, artikla 5. jne.
Kaikilla niillä on sisältö ja ne ovat osa yhteiskuntajärjestelmää ja sen toimintaan liittyviä käsitteitä. Epäillä kuitenkin voi, että kovin suuri osa niistä menee tavallisilta ihmisiltä täydellisesti ohi.
Eikä kyse ole sivistymättömyydestä tai älyn puutteesta. Elleivät moiset käsitteet kuulu arkipäivään, niiden syvintä olemusta ei voi ymmärtää.
Vaalikentille pian säntäävillä kansanedustajaehdokkailla tulisi olla ainakin yksi tavoite: kertoa selkeällä kielellä mitä ajamansa politiikka tarkoittaa tavalliselle ihmiselle. Ei hienoja käsitteitä eikä teorioita -- eikä ainakaan sen vuoksi, että ehdokas tulisi todistaneeksi äänestäjille oman loistavan osaamisensa.
Kiinnostus politiikkaan voisi lisääntyä jo sillä, että äänestäjät ymmärtävät vaivatta, mistä ehdokas puhuu. Aivan liian usein puheet ovat ympäripyöreää liirumlaarumia, ja mikä pahinta, joskus sen vuoksi, ettei ehdokas itsekään osaa esittämiään asioita kunnolla. On aivan kunniakasta myöntää, ettei tiedä kaikkea. Ehdokkaiden ei tarvitse olla yli-ihmisiä, mutta selkokielisiä heidän pitää olla.