Jussi Ahlroth: Mie oon Lordi. Johnny Kniga 2006.
Euroviisujen voittaminen on ihan mahtava juttu. Silti Lordin kanssa on käynyt kuten Suomen jääkiekkomaailmanmestaruuden kanssa.
Pari päivää voittoa makustelee ihan mielellään, mutta kaikkien palkitsemisten, kansanjuhlien ja nimikirjoitussessioiden jälkeen Torilla tavataan ja tontteja jaetaan -touhu alkaa lähinnä hävettää. Jos jalkaväenkenraali, Mannerheim-ristin ritari Adolf Ehrnrooth olisi vielä elossa, olisi hänet jossain vaiheessa varmasti istutettu Lordin kanssa samaan pöytään.
Mutta kun Suomessa menestyy, tietää se paitsi linnan kutsuja myös otsikoita ja kokonaisia kirjoja. Sven Pahajoen epävirallinen Lordi-lipare ilmestyi jo elokuun puolivälissä ja kolme kuukautta myöhemmin on vuorossa "virallinen" Lordi-saaga, Helsingin Sanomien toimittajan Jussi Ahlrothin Mie oon Lordi.
Ahlroth on tehnyt loppukesän ja alkusyksyn aikana niin perusteellista työtä, että tekstistä tulee ylensyönyt olo. Kenelle tämä virallinen kirja on oikein tarkoitettu?
Lordi-mammutille on vaikea löytää muita ostajia kuin jälkikasvun joululahjatoiveista täysin tietämättömät vanhemmat ja isovanhemmat.
Nykyteineille tekstiä ja outoja bändejä on aivan liikaa. Tällaisista perusteellisista rokumenteistä periaatteessa kiinnostuneille 30-40-vuotiaille rokin harrastajille Lordi on taas musiikillisesti sittenkin kovin köykäinen ja mitäänsanomaton porukka.
Toisaalta Putaansuun ja kumppaneiden puolustukseksi voi sanoa, että bändinä Lordi on vasta uransa alkukierroksilla: kolme varsinaista albumia, joista ensimmäinen Get Heavy ilmestyi vain neljä vuotta sitten. Ehkä tällaisen bändihistoriikin paikka olisi kymmenen vuoden päästä, mutta totta kai silloin täytyy takoa kun euroviisukulta on vielä kuumaa.
Olkoon tämä kirja niille, jotka haluavat tutustua Keminmaalta Rovaniemelle päätyneen nuoren Tomi Putaansuun tarinaan ja tutustua siihen läpikotaisin: syömisongelmiin, Pepsi Max -dieetin ihmeitä tekevään voimaan, kavereiden kanssa kyhättyihin hirviöelokuviin ja alkaviin yhtyeponnisteluihin.
Sanoja ja kuvia ei ole säästelty. Itse Mr Lordi vie kirjasta valtaosan, mutta oman tilansa saavat lähipiiri kavereista, Kiss-faneista ja bändiläisistä levy-yhtiön väkeen.
Kirjan Lordi-siunausta korostaa Putaansuun osallistuminen kirjan visuaalisen ilmeen suunnitteluun. Kirja onkin komeaa katseltavaa: valtavasti valokuvia koko Lordi-aikajanalla eli pikku-Tomista euroviisutunnelmiin, välillä piirroksia bändin jäsenistä ja lopussa Lordi-tatuointeja. Eikä bändiläisiä riisuta maskeista.
Putaansuu ei jää pelkäksi Ahlrothin haastattelun kohteeksi ja kirjan kuvitukseen osallistujaksi. Siellä täällä kirjan sivuilla Putaansuu - tuo suomirokin kalervokummola - pääsee sanomaan suorat sanat. Mr Lordi murahtaa -osioissa hän antaa tulla täysilaidallisen muun muassa kriitikoista.
Yksi kiinnostava murahdus löytyy euroviisujen jälkitunnelmista, kun Seiska-lehti paljasti Putaansuun kasvot bändin toiveista huolimatta.
"Mun suunnitelma oli ottaa Kauppatorilla Seiska-lehti käteen. Tv-kameroiden pyöriessä olisin laittanut 90 000 ihmistä huutamaan, että Seiska on perseestä. Sitten olisin pyyhkinyt lehdellä perseeni, tuikannut sen tuleen ja polttanut kaikki Seiskan antamat lahjat siinä lavalla. Hyvä että näin en tehnyt. Järjen ääni oli Valtasen Kimmo, joka sanoi, että hei älä lähde tekeen sitä."
Kaikesta uhosta huolimatta Lordi on siis saavuttanut aseman, jossa poliittinen korrektius ja levy-yhtiön väki ovat ottaneet hirviöistä tiukat ohjat.
Linnanjuhlissa tavataan.