Jos Yleisurheilun 18. EM-kisat pitäisi paketoida nippuun yhdellä ainoalla sanalla, niin tuosta sanasta ei olisi epäilystäkään: yllätys. Münchenissä urheiltiin aivan eri tahtiin kuin käsikirjoitukseen oli kirjoitettu.
Viimeinen kisapäivä kruunasi kaiken. Jo Mikaela Ingbergin ja Heli Koivulan järjestämät mitalijuhlat olivat yllätyksiä sieltä kovimmasta päästä. Janne Holménin kultamitalin kohdalla ovat sanat vähissä: jymy-, jätti-, mahti-, megayllätys... Niistä mikään ei tunnu tilanteeseen sopivalta.
Se yksinkertaisesti oli yllätysten yllätys ja sillä selvä.
Janne Holmén pääsi yllättämään SUL:n puheenjohtaja Ilkka Kanervan housut nilkoista. Kanervan usko kestävyysjuoksuun on ollut heikko, eikä mies uskonut menestykseen vielä siinäkään vaiheessa, kun Holmén oli karistanut yhtä juoksijaa lukuun ottamatta muut kantapäiltään. Puheet prinsessasta ja puolesta valtakunnasta osuivat heikoimpaan mahdolliseen saumaan.
Mutta kovin isoja kiviä ei Kanervan päälle kannata heittää. Kukapa Holménin temppuun olisi uskonut? Niitä ei maailmassa ollut kovin monta, jos ensimmäistäkään.
Holmén juoksi mestariksi niin puun takaa kuin juosta vain voi. Samalla mies osoitti, että vanha hokema urheilun yllätyksellisyydestä - siitä, että pallo on pyöreä - pitää viimeisen päälle paikkansa.
Ja voi, että jättiyllätyksellä maustettu mestaruus maistuu makealle!
Suomalainen kestävyysjuoksu on kaivannut Janne Holménin tekemän tempun kaltaista juttua kipeästi. Entinen menestyslaji pääsi valumaan pohjaan saakka ennen kuin tuli juoksija, joka nosti uppoavan laivan.
Edellisen kerran siniristilippu liehui suomalaisen kestävyysjuoksijan voiton kunniaksi vuonna 1978. Silloin 10 000 metrin Euroopan mestaruutta juhli Martti Vainio.
22 vuotta on pitkä aika odottaa. Mutta laivat kääntyvät hitaasti, isot laivat vielä hitaammin.
Kestävyysjuoksu on laji, jossa asiat eivät tapahdu hetkessä sormia napsauttamalla. Holménin EM-kulta ei avaa paratiisin portteja muille juoksijoille.
Portti on auki vasta sille kiviselle tielle, joka vie paratiisiin. Sille tielle astuvat vain Holménin tapaiset kovat tyypit. Matka ykköspallille on täynnä yksinäisiä harjoituskilometrejä, hikeä ja tuskaa. Perille ei pääse kenenkään imussa. Työ on tehtävä ihan itse. Portti on auki ja tie näytetty. Mutta onko sille tielle astujia? Onko Suomessa vielä sisua?
EM-kisat olivat Suomen Urheiluliitolle ponnahduslauta kohti omia vuoden 2005 MM-kisoja. Seuraavat kolme vuotta näyttävät, millaiseen tuplavolttiin kisat yleisurheilun heittävät.
Tilanne näyttää kohtuullisen lupaavalta. Vanhat konkarit ovat yhä kuvioissa mukana, mutta ennen muuta Münchenissä oli monta nuorta urheilijaa, jotka kuuluvat kisoissa onnistuneen kolmanneksen joukkoon. Juuri näissä nuorissa urheilijoissa on Suomen toivo.
Janne Holmén, Olli-Pekka Karjalainen, Markus Pöyhönen, Jaakko Ojaniemi, Sini Pöyry... siinä lista urheilijoita, jotka voivat olla kolmen vuoden kuluttua tuloslistojen kärkipäässä. Tai sitten he eivät ole - ihan mitä vain voi tapahtua.
EM-kisat osoittivat, että suomalaisen yleisurheilun kuva on monipuolistunut. Suomen selkäranka on ollut pitkään hyvät heittäjien ryhmät. Heittojen taso on edelleen kova, mutta kummia kuuluu muualtakin - jopa siitä paljon parjatusta kestävyysjuoksusta.