Kuluneella viikolla kuultiin merkittäviä puheita Euroopan unionista, yllättäviäkin. Kuka esimerkiksi sanoi: ”Tarvitsemme yhteisiä rakenteita. Tarvitsemme yhteisiä paikkoja keskustella. Yhteiset ongelmat vaativat yhteistyötä.”? Ja kuka sanoi: ”(Unionin) solmu on pitkälti itse solmimamme. Koreografiakin on tuttu: kriisi yllättää, tulee kuin puun takaa. Sitten huippukokoustetaan. Ja sama uudestaan. Asioiden ratkaiseminen vain antaa odottaa itseään. Solmu tiukkenee.”?
Ensimmäisen lainauksen sanat lausui ulkoministeri Timo Soini (ps.), jälkimmäisen taas tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Molemmat esiintyivät perinteisillä suurlähettiläspäivillä.
Sokkotestissä olisin veikannut puhujien nimet joko kokonaan väärin tai, jos olisin saanut vaihtoehdoiksi Soinin ja Niinistön, olisin todennäköisesti pannut ne päinvastaiseen järjestykseen.
Soini tuli takavuosina tunnetuksi lausahduksestaan ”missä EU, siellä ongelma”. Vaikka populismivaihde iskee välillä päälle etenkin perussuomalaisten puheenjohtajan hattu päässä kirjoitetuissa ”plokeissa”, ulkoministerinä Soini on kulkenut pitkän matkan lyhyessä ajassa.
Kaikenlaisten kriitikoiden kannattaa lukea huolella Soinin seuraavatkin sanat: ”Terroristinen ideologia ei ole todellinen uhka yhteiskuntajärjestelmällemme. Musta lippu ei tule koskaan liehumaan tämän (eduskunta)talon katolla. Olen vuoden aikana joutunut sanomaan, että pelolle ei saa antaa periksi. Suhteellisuudentaju auttaa tässä.”
Ministerivuosinaan tiiviisti Suomen EU-politiikan teossa mukana ollut Niinistö näyttää presidenttinä tuskastuneen siihen, että unionin puppusanageneraattori suoltaa paperia paperin perään ja että tärkein eli ongelmien ratkaisu tökkii.
Unionia on helppo syyllistää, koska sen on vaikea pitää puolustuspuheenvuoroja. Kun hyvien vuosien jälkeen on tullut ongelmia, on helppoa siirtää poliittinen vastuu EU:lle.
Eurooppaan on tulvinut pakolaisia, talouskasvu on kivuliasta. Missä vika? No tietysti Euroopan unionissa!
EU:ssa on paljon vikoja. Tässä käytettävissä oleva tila ei riittäisi niiden luetteluun. Arvostellessaan unionia jäsenmaat arvostelevat kuitenkin itseään ja vielä enemmän toisia jäsenmaita.
Unioni on jäsenmaidensa summa. Komissiolla on kyllä vahva rooli ja parlamentilla omansa, mutta loppupeleissä jäsenmailla on eniten valtaa. Jos niiden edut menisivät enemmän yksiin, unionillakin olisi helpompaa. Eivät vain mene.
Vaikka liittovaltiokehityksestä puhutaan paljon, unioni ei ole liittovaltio, kaukana siitä. Moni yleiseurooppalainen ongelma jää ratkaisematta siksi, että jäsenmaat vahtivat sinnikkäästi omaa etuaan. Se on ymmärrettävää, mutta kun siitä aiheutuu ongelmia kaikille, vika ei ole unionissa.
Esimerkiksi pakolaiskriisin ratkaisu oli yhtä räpellystä. Rakennettiin aitoja, suljettiin rajoja ja toimittiin kansallisella tasolla kun ei päästy unionitasolla yhteisymmärrykseen. Paremman puutteessa oli kätevää syyllistää kriisistä unionia kun olisi pitänyt osoittaa sormella itseään.
Uusia pakolaisaaltoja voi tulla lähivuosina. Niitä on vielä hankalampi hallita kuin viimekertaista vyöryä, jos unionimaat ovat yhä hajallaan kuin varpusparvi.
Brexitiä pannaan sitäkin unionin piikkiin. On unohtunut, että Britannia on aina tasapainoillut suhteessaan manner-Eurooppaan. 1800-luvun lopulla, loistavan eristäytymisen (splendid isolation) nimellä tunnetun politiikan aikana Britannia osallistui Euroopan politiikkaan minimaalisesti. Siltä meni Ranskan vastustuksen vuoksi pitkälle toistakymmentä vuotta ennen kuin se pääsi EEC:hen mukaan 1975.
EU:n kehittäminen kohti liittovaltiota ei ole realismia, mutta jos oikeasti halutaan, ettei unioni olisi vain hyvän sään organisaatio, jäsenten tulisi tinkiä suvereniteetistaan nykyistä enemmän.
Kestäviä ratkaisuja vaikkapa uusiin pakolaiskriiseihin tai jäsenmaiden omien veroparatiisien tuomiin ongelmiin on vaikea jollei mahdoton löytää ilman että kansallisesta päätösvallasta tingitään.
EU-syyllistämisen keskellä on hyvä muistaa, että on parempi kokoustaa kuin olla kokoustamatta lainkaan.
Klassinen kysymys kuuluu edelleen: Paljonko maksaa tunti rauhaa?