Sanovatko nimet Reclaiming Finland ry, Palpung Changchub Dargye Ling Finland ja Elämäntapayhdistys Valona ry mitään? Jos eivät, perustiedot niistä voi kaivaa viime viikolla julkistetusta kirjasta nimeltään Uskonnot Suomessa. Tutkija Kimmo Ketolan kokoaman tietokirjan teemana ovat sen nimen mukaisesti Suomessa esiintyvät uskonnolliset ja uskonnollistaustaiset liikkeet.
Noita kolmea yhteisöä yhdistää se, että ne ovat osa vähemmän tunnettua oululaista hengenelämää. Reclaiming Finland noudattaa shamanistista ja ekofeminististä noituuden perinnettä. Lisätietojen kaivelu netistä kertoo muun muassa, että järjestö etsi viime syksynä oppilaita Oulussa järjestettävälle kolmivuotiselle papitarkurssille. Kurssin opettaja itsekin on noita ja papitar.
Palpung Changchub Dargye Ling Finland taas on tiibetinbuddhalainen ryhmä, joka tekee pääopettajansa Chöje Lama Rabsangin opetuksiin perustuvia harjoituksia. Lama Rabsang on vieraillut Oulussa useita kertoja. Häneltä Oulun yhteisö on myös saanut nimensä, jonka oppiminen vaatii oman harjoituksensa sekin.
Elämäntapayhdistys Valona ry puolestaan edistää luonnonmukaisia elämäntapoja. Yhdistys muun muassa järjestää energiahoitajakoulutusta. Tutkija Ketola sijoittaa yhdistyksen New Agen ja henkisen kasvun organisaatioihin. Samaan ryhmään kuuluu myös oululainen vaihtoehtohoitoihin, paranormaaleihin ilmiöihin ja ufoihin paneutuva Valorinki.
Uusia hengellisiä ja henkisiä yhteisöjä on Oulussa useita muitakin. Kun ne ynnää vanhaan oululaiseen uskonnollisuuteen kirkollisine herätysliikkeineen ja vapaine kristillisine suuntineen, kaupunkia voi pitää jopa jonkinlaisena hengenliikkeiden hautomona. Epätavallinenkaan liikehdintä ei Oulussa ole mitään uutta. 1600-luvulla yltiöpietisti Lars Ulstadius räjäytti täällä kirjastonsa taivaan tuuliin ja 1960-luvulla kaupungissa paloi heinoslaisuuden roihu.
Varsinainen uusien hengellisten virtausten mekka Suomessa on kuitenkin Helsinki, jossa uskonnollisten ja henkisten yhteisöjen à la carte -listalta voi valita paristasadasta ryhmästä tai järjestöstä. Uskonnollisten yhteisöjen määrän kasvu on Suomessa kaikkiaankin ollut hurja. Kun Harri Heino kokosi vuonna 1997 klassikkokirjansa Mihin Suomi tänään uskoo, kansien väliin löytyi 170 yhteisöä. Ketolan kirjassa niitä on jo 300. Kasvussa ovat viime vuosina olleet etenkin helluntailais-karismaattinen kristillisyys sekä "uusi henkisyys", jonka piiriin kuuluvat itämaisperäiset liikkeet, New age -aate ja länsimaiseen esoteerisen perinteen yhteisöt.
Ketolan ja muiden tutkijoiden kokoamassa Uskonnot Suomessa -tietokannassa erilaisia yhteisöjä on tätä nykyä puolestaan jo 800. Jos mukaan lasketaan niiden paikallisyhteisöt, Suomessa on yli 3 000 organisaatiota, joissa on mahdollista toteuttaa hengellistä elämää. Äkkiä ajateltuna jokaiselle luulisi löytyvän jotain.
No, näin ei kuitenkaan ole, eikä Suomessa voi edelleenkään puhua varsinaisesta uskonnollisuuden renessanssista. Ketolan mielestä Suomen uskonnollisten ryhmien määrällinen kasvussa ei niinkään ole ollut kyse "uskonnon paluusta", vaan pikemminkin tarjonnan moninaistumisesta ja uskontoperinteiden jakautumisesta yhä pienempiin palasiin.
Tämä näkyy pitkän jakson tilastoistakin. Luterilaisen ja ortodoksisten kirkkojen ulkopuolisiin rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuuluu edelleenkin vain 1,3 prosenttia suomalaisista. Ryhmä kasvaa, muttei mitenkään vauhdikkaasti. Paljon reippaampaan tahtiin on noussut uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien määrä. Siihen joukossa on tätä nykyä jo lähes 16 prosenttia kansasta.
Ilmassa on siis samaan aikaan useita virtauksia. Pienten ryhmien suosion kasvu kertoo, että ihmiset eivät koe entisenlaista tarvetta kuulua suureen samoin ajattelevien joukkoon. Tilalle on tullut yksilöllisten kokemusten haku.
Samaan aikaan kasvaa haluttomuus sitoutua mihinkään uskonnollisiin ryhmiin. Välinpitämättömyyskin on puolestaan eri asia kuin uskontokielteisyys. Esimerkiksi parin vuoden takaisen nuorisobarometrin mukaan Suomen nousevasta sukupolvesta ateisteja on vähemmän kuin joka kymmenes.
Yksi asia näyttää kuitenkin varmalta. Kun maailmankatsomusten kenttä muuttuu Suomessa yhä kirjavammaksi, erilaiset törmäykset ja kiistat lisääntyvät. Merkkejä tästä näkee yhä useammin. Helsingin Jakomäessä riidellään siitä, pitääkö musliminaisille järjestää uimahalliin oma vuoro, Ylitorniolla ja muuallakin siitä, miten ateistin tai muusta syystä kirkon jättäneen hautajaiset pitää järjestää.
Kun tasapainoilu joudutaan tekemään kahden vaihtoehdon välillä, ratkaisujen voi vielä uskoa löytyvän. Mutta entä sellainen tulevaisuuden kuva, jossa vainajan lähiomaisissa on vaikkapa viiden erilaisen maailmankatsomuksen edustajia ja vainajalla vielä oma vakaumuksensa. Kuka silloin päättää, kuka hautaa, miten ja minne?