Helsingin Sanomien uutinen Puolustusvoimien Viestikoekeskuksesta aiheutti poikkeuksellisen kuohunnan.
Lehdistönvapauteen kuuluu kiistatta myös vastuu. Ensireaktioiden jälkeen tapaus toivottavasti kuitenkin asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa.
Helsingin Sanomien lauantaina julkaisema artikkeli Puolustusvoimien Viestikoekeskuksesta Tikkakoskella ei varsinaisen sisältönsä puolesta ollut uutispommi. Ketään tuskin yllättää esimerkiksi se, että Suomen sotilastiedustelun merkittävin kohde on Venäjä.
Samoin ne asiakirjat, joihin lehti viittasi, olivat tuoreimmillaankin yhdeksän vuoden takaisia.
Uutinen aiheutti kuitenkin poikkeuksellisia reaktioita. Jyrkät tuomiot kuultiin niin Puolustusvoimista, puolustusministeriltä kuin tasavallan presidentiltäkin, joka antoi asiasta pikaisen lausunnon.
Presidentti Sauli Niinistö totesi, että korkeimman turvaluokituksen aineiston paljastuminen ”on turvallisuutemme kannalta kriittistä ja voi aiheuttaa vakavia vaurioita”.
Voimakkailla reaktioilla on syynsä. Puolustusvoimien näkökulmasta on äärimmäisen kiusallista, että sen sisältä karkaa salaisiksi luokiteltuja dokumentteja.
Kun turvallisuusjärjestelyt ovat pettäneet, normaali reaktio on suunnata huomio talon ulkopuolelle. Niinpä julkinen paine on kohdistunut ennen kaikkea Helsingin Sanomiin.
Sunnuntaina päätoimittaja Kaius Niemi totesi, itsekriittisesti ja perustellusti, lehden osaksi epäonnistuneen. Lehti ei hänestä kyennyt ilmaisemaan, että juttu liittyy valmisteilla olevaan tiedustelulakiin ja että lehti hyödynsi ainoastaan muutamia ”useiden vuosien takaisia” asiakirjoja.
Samalla Niemi huomautti, että tiedustelulakien ja niihin kytkeytyvien instituutioiden tarkastelu on luonteva tehtävä journalismille. Näkemys on perusteltu, eikä demokraattisessa yhteiskunnassa voi mitenkään muuten ollakaan.
On vaikea nähdä, miten Helsingin Sanomien kertomat tiedot todella vaarantaisivat Suomen kansallista turvallisuutta. Myös presidentti Niinistö esitti HS:ssä maanantaina jo kovasti lauhtuneen arvion asiasta. Hän sanoi, ettei usko tapauksesta syntyneen harmia suhteessa (läntisiin) yhteistyökumppaneihin, eikä liioin Venäjä-suhteeseen.
Suomalaisen journalismin pitkä linja on maan turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä ollut ehdottomasti vastuullinen. Normaalia on toisaalta se, että sananvapauden rajoja ajoittain koetellaan. Jos ei koetella, se voi olla hampaattoman lehdistön merkki.
Nyt nähtyä tapausta ei pidäkään käyttää keppihevosena, jolla lehdistön normaalia toimintaa vaikeutettaisiin ja salaamisen kulttuuria vahvistettaisiin. Sitä henkeä on jo ilmassa.
Viimeisimmässä Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapauslistauksessa Suomi putosi pitkään pitämältään ykköspaikalta. Syynä oli lähinnä pääministeri Juha Sipilän (kesk.) toiminta Yleä kohtaan.
Tikkakoski-jutusta ei kannata tehdä tapausta, joka edelleen heikentää sijoitusta. HS:n toimittajan asunnossa tehty kotietsintä ei ole omiaan palauttamaan Suomea arvion kärkeen. Valuminen sananvapauslistauksessa aiheuttaisi Suomelle isomman vahingon kuin nyt julkaistut yllätyksettömät asiakirjat.