Tänäkin syksynä noin 37 000 lukiolaista pakkautuu usean päivän ajaksi koulujen juhla- ja liikuntasaleihin. Laukut jäävät salin etuosaan, kännykät kerätään pois. Ainut salissa kuuluva ääni on se, kun kynä raapii paperia.
Viikkojen lukemisen ja valmistautumisen jälkeen puurretaan ensin paniikissa pari päivää, sitten jännitetään tuloksia. Joka vuosi joku nukkuu pommiin, jonkun kännykkä soi ja koe hylätään. Joka vuosi joku pettyy. Joka vuosi myös jonkun paineet kasvavat liian suuriksi ja kaikki menee penkin alle.
Kyseessä on ylioppilastutkinto. Tuo maaginen vääntö unohdusta ja valikoivaa muistia vastaan, jonka merkitystä taotaan lukiolaisten päähän vähintään kolme vuotta. Tähän aikaan vuodesta abiturientit eivät muusta puhukaan kuin kirjoituksista.
Kaavin seitsemän vuotta sitten paperille kasaan kaiken tietämykseni englannista, ruotsista, maantiedosta, äidinkielestä ja pitkästä matematiikasta.
Kolmesta ensimmäisestä kirjoitin laudaturit, äidinkielestä M:n ja matematiikasta hyvällä tuurilla C:n.
Valkolakin painoin päähäni kuusi ja puoli vuotta sitten. Nyt en osaa derivoida tai integroida, viime keväistä maantiedon koetta en olisi edes päässyt nykyisillä tiedoillani läpi.
Lukion sanotaan olevan yleissivistävä, mutta mistä lähtien yleissivistys on tarkoittanut asioiden ulkoa opettelua? Se on koulu, jossa asioita ja niiden suhteita ei tarvitse ymmärtää. Riittää, kun ne ylioppilaskirjoituksiin asti säilyvät takaraivossa.
Koko lukio tähtää vain ylioppilastutkintoon ja kirjoituksissa menestymiseen, ei todelliseen oivaltamiseen ja omaksumiseen. Koska kirjoitukset ovat koko homman itsetarkoitus, ei opettajien edes kannata opettaa muutoin kuin niitä ajatellen. Kirjoituksissa kaikki käytettävissä oleva tieto pitää kaivaa omasta päästä. Korkeakouluopinnoissa sitä täytyy etsiä ja omaksua itse.
Kun valkolakki on saatu, arvosanoja tarvitaan vain yhteen asiaan. Seuraavaan kouluun hakemiseen. Kun ovet ovat avautuneet ja ammatti saatu, ei niillä ole enää muuta arvoa kuin mahdollisesti joskus tulevien omien lasten haastaminen: kirjoitahan paremmin kuin isäsi.
Korkeakoulussa moni lukiosta tuttuja oppimiskeinoja käyttävä on pulassa, kun tietoa pitäisi oikeasti alkaa omaksua ja soveltaa.
Ja opetus- ja kulttuuriministeriö haluaa vain lisätä ylioppilastodistuksen merkitystä opiskelijavalinnoissa. Siitäkin huolimatta, että vuonna 2011 julkaistiin tutkimus, jossa todettiin, että tutkinto ei sovellu pääsykokeeksi.
Koska lukio-opiskelijoille on kuitenkin aina annettava jonkinlainen yleispätevä arviointi, ei kirjoituksia oikein voi poistaakaan. Yksi toivonpilkahdus on kuitenkin olemassa: sähköiset ylioppilaskirjoitukset.
Jos koe muutettaisiin sellaiseksi, että opiskelijan täytyisi koetilanteessa etsiä tietoa ja soveltaa sitä, vastaisi se paremmin niihin haasteisiin, joita opiskelija kohtaa myöhemmin. Lähteet pitäisi tietysti merkitä kokeen loppuun, aivan kuten korkeakoulujen päättötöissäkin. Se tarkoittaisi sitä, että lukio-opetukseen pitäisi yhä enemmän sisällyttää tiedonhankintaa ja hankitun tiedon kriittistä arviointia.
Tämä toki asettaa haasteita sekä opettajille että opiskelijoille. Opettajan on käytettävä yhä enemmän aikaa tuntien suunnitteluun ja tehtävien tarkastamiseen. Mutta milloinpa opiskelijan etu olisi ollut se, että opettaja menee siitä, missä aita on matalin?
Meillä oli lukiossa muutama opettaja, jotka varsinkin syventävillä kursseilla vaativat valtavasti itsenäistä tiedonhankintaa. Ne tehtävät olivat raskaimpia ja vaikeimpia ja niiden tekemistä kirottiin – koko vaivannöstä kun ei ollut oikein mitään iloa kirjoituksia ajatellen.
Ne kuitenkin opettivat omaksumaan tietoa tavalla, joka on korkeakoulussa osoittautunut kultaakin arvokkaammaksi.
Kolumni