Ylioppilaaksitulo on muuttunut valtavasti sitten keskiajalta, jolloin ylioppilaiksi kirjoittauduttiin johonkin yliopistoon erilaisten rituaalien jälkeen. Mitään nykyajan tyyppisiä kirjoituksia ei siis järjestetty.
Dosentti Mervi Kaarninen ja FL Pekka Kaarninen ovat kirjoittaneet teemasta laatuunkäyvän teoksen, josta käy muun muassa selville, että nykyisten kirjoituksien perusta laskettiin 1800-luvulla. Teos täyttää tietyn aukon ja tarjoaa yksien kansien välissä tuhdin lukupaketin kouluhistoriasta kiinnostuneelle.
Perussivistys, jolla oli mahdollisuus päästä yliopistoon, hankittiin 1200-luvulta lähtien Turun tuomiokirkko- eli katedraalikoulussa. Sellainen toimi 1400-luvun alusta lähtien myös Viipurissa ja myöhemmin myös Raumalla.
Kaikkien pappisurasta haaveilevien oli käytävä tämä vaihe läpi, jos mielivät yliopistoon.
Ennen kotimaisen yliopiston, Turun Akatemian perustamista (1640) suomalaiset opiskelivat ulkomailla, Ranskan ja Saksan yliopistoissa, Tartossa ja Ruotsin Upsalassa.
Ulkomaan yliopistoihin oli kuitenkin pääsyrajoituksia, eivätkä opinnot olleet niissä kaikille mahdollisia.
Suomalaisen opiskelijan tuli olla lahjakas mutta myös varakas. Vaikka kirkko tuki köyhiä, varakkailla oli paremmat etenemismahdollisuudet. Raha näyttää auttaneen varsin merkittävästi, vaikka pää olisi ollut hiukan kovempikin. Voisi sanoa myös, ettei köyhien kannattanut vaivautua.
Tärkeintä keskiajan opiskelijalle oli perusopintojen suorittamisen lisäksi latinan kielen hyvä taito. Hänen tuli pystyä kuuntelemaan professorin luentoja ja ilmaisemaan itseään selkeästi. Muodolliset vaatimukset yliopistoon kirjoittautumiselle olivat sen sijaan varsin vähäiset. Niinpä opiskelijoiden taso ja ikäkin vaihtelivat. Yliopistoon ottamisessa oli myös selviä "makutuomioita".
Ylioppilaaksitulo edellytti Suomessa keskiajalta lähtien 1850-luvulle alistumista tiettyihin rituaaleihin, jotka seurasivat Keski-Euroopan yliopistoissa jo ajat sitten vakiintuneita tapoja.
Ylioppilaskandidaatin oli käytävä ensin yliopiston rehtorin ja filosofisen tiedekunnan dekaanin luona kuulustelussa. Hänen oli vannottava myös vala ja alistuttava depositioon, joka muistutti lähinnä simputtamista. Vaikka sitä valvottiin, se oli usein aika väkivaltainen.
Rehtori tarkasti tulijan todistukset. Kun ne oli todettu moitteettomiksi, seurasi kuulustelu. Dekaanin luona tapahtunut kuulustelu oli eräänlainen ylioppilastutkinnon esivaihe. Sillä haluttiin selvittää henkilön pohjatiedot. Kun ne oli selvitetty, seurasi maksun aika. Ylioppilaan maksama pääsymaksu jaettiin rehtori, dekaanin ja "deposiittorin" kesken.
Uusi ylioppilas otettiin opiskelijayhteisön jäseneksi erilaisin initiaatiomenoin.
Häntä "höykkyytettiin" kokonainen vuosi, jona aikana hän oli "vanhojen" valvonnan, kurituksen ja käskyvallan alainen. Aikaa kutsuttiin pennaaliajaksi (vrt. pennalismi).
Vaikka jo vuoden 1828 statuutti kiristi ylioppilaaksi kirjoittautumista yliopistoon, selvä muutos tapahtui kuitenkin vasta vuonna 1852.
Kuulustelijana ei toiminut vuonna 1828 enää yksinomaan filosofisen tiedekunnan dekaani, vaan opin tielle halukasta "hiillostivat" muutkin. Ylioppilastutkintoa ryhdyttiin liittämään tällöin koulujärjestelmään.
Vuonna 1852keisari vahvisti uuden statuutin, jolla luotiin pohja nykyiselle ylioppilastutkintojärjestelmälle.
Uutta oli muun muassa se, että kaikkien ylioppilaskokelaiden, jotka pyrkivät yliopistoon, oli jätettävä tutkijalautakunnalle muiden asiakirjojen ohessa myös todistus lukion tai vastaavan oppilaitoksen oppimäärän suorittamisesta.
Dokumentin piti olla sellaisen koulun antama, jolla oli oikeus päästää oppilaita yliopistoon. Dokumentista tuli muun muassa käydä ilmi, että ko. henkilö oli suorittanut koulun loppukuulustelun.
Uusitussa tutkinnossa oli sekä kirjallinen että suullinen osa. Kirjallinen osa, johon kuului kaksi koetta, suoritettiin ensimmäisenä. Vuoden 1852 statuutissa määriteltiin entistä selvemmin myös "ylioppilastutkintovaliokunnan" kokoonpano ja tehtävät. Konsistori määräsi valiokuntaan vuosittain kolme jäsentä dosenttien joukosta. Myöhemmin ylioppilaslautakuntaa uudistettiin monta kertaa.
Vuosisatojen saatossa ylioppilaiden määrä on lisääntynyt valtavasti, mitä ei aina ole katsottu hyvällä. Mikä milloinkin on ollut syy vaatia ylioppilastulvan tukahduttamista. Muun muassa Rauman yhteislyseon rehtori A. K. Ahlfors vaati vuosina 1913-14 maaseudulle ammattikouluja, että maalaiset pysyisivät lestissään. 1930-luvulla esitettiin samantapaisia pelkoja.
Muun muassa professorit Edwin Linkomiehen ja Rolf Nevanlinnan komitea kauhisteli sitä, että ylioppilastulva lisäisi akateemista työttömyyttä. Vallalla oli siis varsin suuri asenteellisuus.
Maalaisten, työläisten eikä naisten tarvinnut kirjoittaa ylioppilaaksi eikä opiskellakaan.
Kun keisari antoi vuonna 1899 kuuluisan helmikuun manifestin, ylioppilaat olivat keräämässä sitä vastustavaa suurta adressia. Tuona vuonna ylioppilaaksi kirjoitti 473. Kun Eugen Schauman ampui muutaman vuoden päästä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin, ylioppilaita leivottiin samana vuonna 672. Kun taas jääkäriliike, johon osallistui 270 ylioppilasta, sai alkunsa vuonna 1914, ylioppilaita valmistui samana vuonna 1 113.
Vielä silloin, kun itse kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1969, tutkinnon suoritti "vain" 17 000 ja opiskelupaikkakin irtosi useimmille. Myöhemmin määrä sen kuin kasvoi. Vuonna 2001 tutkinnon suorittaneita oli jo yli 31 000, joille kaikille opiskelupaikan löytyminen on ollut kova paikka. Lukion aseman ylikorostaminen koulutusjärjestelmässä oli aiheuttanut "liikatuotannon". Tosin ammattikorkeakoulut ovat paikanneet viime vuosina koulutuspaikkojen puutteesta aiheutunutta uutta ongelmaa.
Varhaisimmat ylioppilaat, aina 1870-luvulle saakka olivat miehiä.
Isänsä puolelta venäläistä ja äitinsä puolelta ruotsalaista sukua ollut MariaTschetschulin kirjoitti vuoden 1870 toukokuussa ensimmäisenä suomalaisena ja pohjoismaalaisena naisena ylioppilaaksi, vaikka professorit keskustelivat kovasti oikeuden myöntämisestä hänelle. Hän oli saanut ranskalaista ja saksalaista yksityisopetusta. Ylioppilaaksi tultuaan hän ei jatkanut enää opintojaan.
Poikkeusoloissa ylioppilaskirjoituksia ei järjestetty. Järjestämisessä oli ollut suuria vaikeuksia jo vuonna 1917. Vuosina 1918 ja 1940 kirjoituksia ei järjestetty lainkaan. Poikkeusratkaisuja jouduttiin tekemään muinakin sotavuosina.
Kun vielä takavuosina saattoi olla suorastaan meriitti joihinkin ammatteihin, että oli ns. ikuinen ylioppilas, valitettavan monille opintojen jatkaminen yliopistossa tai korkeakoulussa ei ollut erilaisista syistä mahdollista, vaikka halua olisikin riittänyt. Ei ollut opintotukea, ei asuntoja. Suurin osa ylioppilastutkinnon suorittaneista jatkoi kuitenkin opintojaan muodossa tai toisessa. Monia alettiin jo 1960-luvulla myös avustaa eteenpäin erilaisilla valmennuskursseilla.
Miten ylioppilaaksituloa on juhlittu, mikä on ollut sen jälkeen ylioppilaan arkea ja juhlaa, sekin on muuttunut vuosisatojen saatossa.
Kun vielä Turun Akatemian ylioppilaat pukeutuivat yhtenäiseen pukuun ja saattoivat juhlia riehakkaasti, vaikka asuivatkin monesti professorinsa luona, myöhemmin yhtenäiset asut jäivät, eikä professoreiden sanomisista välitetty vähääkään. Tuoreiden ja vanhempienkin ylioppilaiden juhlinta on kuitenkin säilynyt, muodot ovat ehkä vain muuttuneet.
Teoksessa on varsin paljon hyviä taulukoita ja lopussa on vielä liitetaulukoitakin. Niihin olisin kaivannut kuitenkin tietoja siitä, paljonko miehiä ja naisia valmistui vuosittain ylioppilaaksi. Tiedot ovat tältä osin vain vuoteen 1919 saakka.
Taulukosta olisi ollut mielenkiintoista verrata myös ylioppilaiden jakaantumista lääneittäin. Aiemminhan he tulivat lähinnä rintamailta ja kaupungeista, joissa olivat myös enimmät oppikoulutkin.
Vasta peruskoulun myötä ylioppilaita on valmistunut enemmän myös syrjäseuduilta.
Onnistuneesta kuvituksesta on vastannut Veikko Kallio ja typografiasta sekä taitosta Jorma Luotio ja Irmeli Kuhlman. Koska on luultavaa, että teos kuluu pikemminkin varttuneen väen kuin nuorten käsissä, ihmetellä täytyy, miksi se on ladottu aivan liian pienellä printillä. Jo hiukan yli 50-vuotiaalle lukulasien käyttäjälle teksti oli joskus varsin vaikeaa.