Yliopistojen ylioppilaskuntien edustajistovaalien ehdokasmäärä romahti tänä syksynä. Kaukana takana ovat ne ajat, jolloin yliopistopolitiikka ravisutti koko maata.
Yliopistojen ylioppilaskuntien vaalit eivät herätä enää juuri minkäänlaisia intohimoja. Ne eivät näy eivätkä kuulu yliopistojen seinien ulkopuolella, hyvä jos edes sisällä.
Vähäistä kiinnostavuutta kuvaa hyvin se, että ehdokasmäärä marraskuun alussa pidettäviin vaaleihin romahti koko maassa. Oulussa ehdolle asettui nyt kolmannes vähemmän kuin edellisissä vaaleissa pari vuotta sitten. Sama suunta on ollut havaittavissa muissakin ylioppilaskunnissa.
Jos äänestysaktiivisuus jää samalle tasolle kuin keskimäärin 2000-luvulla pidetyissä ylioppilaskuntien vaaleissa, voidaan puhua jo ylioppilaspolitiikan alennustilasta. Tällä vuosituhannella äänestysprosentti ei ole kertaakaan kohonnut yli 30:n. Se, ettei ehdokkaita saada listoille, enteilee alhaista aktiivisuutta itse vaaleissa.
Ehdokasmäärä Oulun yliopiston ylioppilaskunnan edustajistovaaleihin romahti lähes sadalla. Viime viikolla päättyneeseen määräaikaan mennessä ehdolle asettui 190 henkilöä, joista valitaan 37-jäseninen edustajisto.
Ehdokkaat jakaantuvat kaikkiaan viiteentoista vaaliliittoon ja viiteen vaalirenkaaseen. Merkittävät poliittiset ryhmät perussuomalaisia lukuun ottamatta ovat asettaneet ehdokkaita. Poliittisten puolueiden opiskelijajärjestöjen painoarvo yliopistoilla on kuitenkin romahtanut sitten yliopistopolitiikan kulta-aikojen 1970- ja 1980-lukujen.
Tuolloin poliittiset opiskelijajärjestöt olivat suuna päänä kaikessa, mitä yliopistoilla tapahtui. Ne ottivat aktiivisesti osaa opetuksen sisältöön, opettajien rooliin sekä jopa siihen, kenelle kuuluu valta päättää yliopistojen asioita.
Takavuosina yliopistovaalit antoivat suoran signaalin siitä, mitä yhteiskunnassa laajemmin tapahtui. Vanha sanonta kuuluukin "mitä ylioppilaat tänään, sitä kansa huomenna".
Yliopistovaalit sähköistivät poliittisen ilmapiirin kaikkialla. Etenkin 1960-luvun lopulla Euroopan yli pyyhkäissyt vasemmistoradikalismin aalto näkyi ja tuntui oppilaitoksissa. Ylioppilasradikalismi hiipui kuitenkin pikkuhiljaa. Samalla väheni opiskelijoiden kiinnostus vaikuttaa ylioppilaskuntien toimintaan ja osallistua muuhun poliittiseen menoon.
Tänään passiivisuudelle löytyy selityksensä paitsi siitä, etteivät puolueet ja niiden opiskelijajärjestöt kykene puhuttelemaan opiskelijoita myös siitä, että opiskelulta vaaditaan koko ajan enemmän.
Moni opiskelija käy työssä opintojensa ohessa eikä aikaa jää osallistua yhteisiin rientoihin. Ja jos aikaa on, se käytetään yhä enemmän itselle läheisiksi koettuihin harrastustoimintoihin. Kiinnostuksen puute ylioppilaspolitiikkaa kohtaan kertoo myös siitä, etteivät opiskelijat koe voivansa vaikuttaa asioihin.
Yliopistopolitiikka voisi parhaimmillaan olla erinomainen demokratian koulu omaa elämää käynnisteleville nuorille. On selvää, ettei tämän päivän nuorta kiinnosta osallistuminen, ellei se tarjoa mahdollisuutta vaikuttaa asioihin oikeasti.