Yliopistoille on syytä antaa lisää itsenäisyyttä. Hallinnolliset esteet eivät saa hidastaa korkeimman opetuksen ja tutkimuksen kehitystä ja yliopistojen kansainvälistymistä.
Kun seuraavan hallitusohjelman koulutuspoliittista osaa aletaan rakentaa, pulaa ei totisesti tule korkeakoululaitosta koskevasta taustamateriaalista. Muutaman viime vuoden aikana Suomen korkeakoulujen kehittämistä koskevia raportteja, selvityksiä, puheenvuoroja ja pamfletteja on ilmestynyt nimittäin melkoinen pino. Se ei toki ole huono asia, sillä yliopistojen ja koko korkeakoululaitoksen kyky uudistua on kansakunnan menestyksen avaintekijöitä.
Tällä viikolla materiaali lisääntyi taas yhdellä selvityksellä. Sen nimi on Yliopistojen taloudellisen ja hallinnollisen aseman uudistaminen. Viimeaikaisten puheenvuorojen joukossa hallintoneuvos Niilo Jääskisen ja professori emeritus Jorma Rantasen selvitys kuuluu niihin, joiden esityksistä kannattaa ottaa vakavimmin vaarin. Kaksikon ehdotukset ovat hyvin perusteltuja ja realistisia. Se on hyve aikoina, jolloin korkeakoulukeskustelu on muistuttanut huutokauppaa siitä, kuka rutistelisi ronskeimmin Suomen yliopistokentän uuteen uskoon.
Jääskisen ja Rantasen päätehtävänä oli selvittää, kuinka yliopistojen taloudellista toimivaltaa voidaan vahvistaa ja kuinka niiden johtamista pitäisi uudistaa. Heidän esityksensä ydin on, että yliopistot nostettaisiin valtion tiliviraston asemasta itsenäisiksi julkisoikeudellisiksi laitoksiksi.
Esitys saattaa kuulostaa byrokraattiselta askartelulta, mutta sen toteutumisella olisi arkimaailmassa paljonkin merkitystä: muutos esimerkiksi toisi yliopistoille mahdollisuuden tehdä sopimuksia ja hankkia omaisuutta omissa nimissään. Se taas vahvistaisi mahdollisuuksia tehdä yhteistyötä muiden yliopistojen sekä yksityisen sektorin kanssa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Juuri tällaista notkeutta on vaadittu useissa viimeaikaisissa puheenvuoroissa.
Suuret koulutuspoliittiset linjaukset jäisivät edelleen opetusministeriön tehtäväksi. Uusia tutkintoon johtavia koulutusohjelmia yliopistot eivät siten pystyisi itsenäisesti aloittamaan. Korkeakoulutuksen kokonaisuuden pitää tässä kohtaa ollakin yksissä käsissä, vaikka opetusministeriöön kertynyt viisaus asiassa ei ole osoittautunutkaan ylivertaiseksi. Yksin viime vuosikymmenellä se teki useita virheellisiksi osoittautuneita päätöksiä aloituspaikkojen lisäyksistä ja vähennyksistä.
Vaikka raportti on kokonaisuutena hyvää työtä, selvitysmiehet eivät kyenneet kiteyttämään kristallinkirkkaiksi esityksiään yliopistojen johtamisesta ja hallinnosta. Esityksen päälinja on kuitenkin se, että ulkopuolisen maailman vaikutus yliopiston johdossa vastedes kasvaa. Yliopistojen hallituksissa muun yhteiskunnan edustuksen pitäisi olla nykyistä vahvempi. Linjaus on oikea.
Kiintoisimpiin ehdotuksiin kuuluu rehtorin vallan vahvistaminen ja pohdinnat tämän valintatavoista. Nykyinen valinta opettajakunnan sisältä ei selvitysmiesten mukaan mahdollista hakijoiden pätevyyden johdonmukaista arviointia eikä siten vastaa käytäntöjä, joita noudatetaan kansainvälisesti arvostetuissa yliopistoissa. Valinnan pitäisikin tapahtua rehtoriin nähden esimiesasemassa olevassa hallintoelimessä.
Puhdasta bisneshaita tai kovaa hallintomiestä selvitysmiehet eivät kelpuuttaisi uudenlaiseksi rehtoriksi, vaan tällä pitäisi olla myös tieteellisiä näyttöjä ja alan auktoriteettia. Tällaisia kykyjä ei kasva joka oksalla. Tulevat rehtorit löytynevät tulevaisuudessakin yliopistomaailman sisältä.