Kirjoittaja on Lapin yliopiston nykyinen ja Kuvataideakatemian entinen rehtori.
Suomessa taiteen yliopistollisia koulutusaloja on viisi: teatteri, tanssi, musiikki, kuvataide ja taideteollisuus.
Arkkitehtuurin koulutus annetaan Suomessa osana teknillistieteellistä koulutusalaa. Musiikin maisterin ja tohtorin tutkinnon voi suorittaa Sibelius-Akatemiassa. Tanssia voi yliopistotasolla opiskella Teatterikorkeakoulussa, teatteria myös Tampereen yliopistossa.
Kuvataideala on keskitetty tutkintoon johtavana koulutuksena Kuvataideakatemiaan. Taideteollista alaa voi opiskella Lapin yliopistossa ja Taideteollisessa korkeakoulussa.
Taideyliopistojen rooli yliopistokentässä on korostunut 1990-luvun aikana. Muodikasta on puhua luovasta luokasta, design managementista ja esteettisyyden korostuneesta merkityksestä.
Taiteilijuus ammattina on muuttunut viime vuosikymmeninä voimakkaasti ja on edelleen muuttumassa. Muutoksiin liittyy paitsi kansainvälistyminen myös taiteen ja yhteiskunnan välisten suhteiden uudentyyppinen määrittely muun muassa yhteisötaiteessa.
Omia vaatimuksiaan koulutukseen ovat tuoneet visuaalisen taiteen uudet tekniikat, kuten audiovisuaalinen media, Internet ja tietokone. Taide ja palvelut kytkeytyvät monin tavoin yhteen: esimerkiksi elämysteollisuudessa palvelujen muotoilu korostuu.
Taideyliopistojen opetus perustuu taiteelliseen käytäntöön ja taiteelliseen tutkimukseen. Taiteellinen tutkimus on käsitteenä uusi, mutta tosiasiallisesti se on ollut mukana taideopetuksessa aina. Esimerkiksi piirtämiseen liittyy teoreettisia kysymyksiä, jotka koskevat havaintoa fysiologisena tapahtumana, optiikkaa, silmän rakennetta ja perspektiivioppia.
Keskiaikainen yliopistoajatus lähti siitä, että yliopistojen tehtävä oli vaalia ja säilyttää tietoa. Taideyliopistojen osalta tämä tehtävä liittyy myös taidon ja sanattoman piilevän tiedon säilyttämiseen. Taidon säilyttäminen voi olla vaikeampaa kuin tiedon, koska taitoa ei voi yleensä kirjoittaa ylös.
Viimeistään valistusajalta alkaen yliopistojen tehtävänä on korostunut uuden tiedon tuottaminen. Taideyliopistojen tehtävä on siten paitsi säilyttää taitoja myös keksiä uusia taitoja.
Tähän liittyy ajatus hermeneuttisesta spiraalista, jossa vanhaa perinnetaitoa jatkuvasti kehitetään ja tulkitaan uudelleen. Myös taiteen ydinosaamisen sanattomuus, kuva vastaan sana, on asetettu eri historian vaiheissa kyseenalaiseksi. Vasta 1700-luvun lopulla syntyi taiteiden ja tieteiden nykyaikainen järjestelmä ja siihen kuuluva kahtiajako.
Yliopistojen keskeinen tehtävä on tarjota areena, josta käsin on kritiikin ja analyysin keinoin mahdollista uudistaa yhteiskunnan rakenteita. Tämä tehtävä on viime vuosina haluttu unohtaa.
Kun 1970-luvun yliopistomaailman muotivirtaus oli äänekäs taistolaisuus, on se nyt äärimmilleen viety bisneshenkisyys.
Taideyliopistojen tehtävä liittyy ennen kaikkea aistikulttuurin kritiikkiin. Massamittainen joukkotiedotus tarjoaa meille jatkuvalla syötöllä kuva- ja äänivirtaa, joka muovaa sitä tapaa, jolla hahmotamme todellisuuden.
Taideyliopistojen tehtävä on tässä tilanteessa ylläpitää traditioita, puolustaa katoavia taidemuotoja ja tekemisen tapoja, luoda metakuvia, jotka paljastavat havaintomme rakenteet ja kuvista ja äänistä opitun tapamme nähdä maailma, sekä luoda vastakuvia valtakuvien tasapainoksi.
Perinteisessä humanistisessa taiteentutkimuksessa olemassa olevaa taidetta tutkitaan usein niin, että tutkija ottaa taiteen yleisön tai kuluttajan roolin. Taideteollisella alalla korostuu sen sijaan suunnittelutiede.
Tutkimuksen tuloksena voi olla suunnitteluohje auton teolliselle muotoilulle luonnontieteellisen ja teknillisen tiedon, muotien ennakointiin liittyvän tulevaisuudentutkimuksen ja tiettyjen suunnittelufilosofioiden ja arvojen pohjalta.
Kolmannessa taiteen alan tutkimuksen tyypissä taide on tiedonhankinnan väline. Taiteellisten, tieteellisten ja filosofisten pohdintojen tuloksena toteutetaan taiteellinen koe, jota sen jälkeen tutkimuksellisesti tarkastellaan.
Neljännessä taiteen alan tutkimuksen tyypissä taideteos itsessään on tutkimusprosessin kuvaus. Kaikki taideteokset ovat tutkimuksellisia, mutta erityisesti käsitetaiteessa ja esimerkiksi dokumenttielokuvassa taideteos itsessään voi olla korostetusti tieteenläheinen tai filosofianläheinen. Tyypillisesti taiteessa korostuu tällöin reflektiivinen elementti.
Taiteen historiasta on löydettävissä malleja tieteelliselle kuvakielelle. Eisensteinin montaasiteoria on esimerkki modernista hieroglyfikirjoituksesta.
Lääkärin ja juristin ei tarvitse välttämättä olla tieteellisesti sivistynyt eikä hyvä tutkija menestyäkseen ammatissaan.
Vastaavasti taiteilija ei tarvitse tiedettä, mutta taiteen ja tieteen kohtauspinnoilla voi syntyä uutta kulttuuria, mielenkiintoisia törmäyksiä, ristiinajoja ja rajapintoja.