Kirjoittaja on Oulun yliopiston rehtori.
Globalisaatio etenee vääjäämättömästi. Suomellakaan ei ole varaa eristäytyä, vaan meidän tulee pysyä mukana kansainvälisessä kehityksessä ja varmistaa näin menestymisemme ja kansainvälinen kilpailukykymme.
Tuotanto on voimakkaasti siirtymässä halvan työvoiman maihin. Suomi kuten muutkin länsimaat uskovat menestyvänsä erityisesti tutkimus- ja tuotekehitystoiminnalla. Mutta kuinka kauan?
Kiinan yliopistoista valmistuu vuosittain 400 000 uutta insinööriä. Ohjelmistoinsinöörin keskimääräinen palkka Intiassa on 6 700 euroa vuodessa. Kiinassa se on nyt kaksinkertainen, USA:ssa seitsenkertainen ja Saksassa kymmenkertainen.
Aasian maat panostavat vahvasti tieteeseen ja yliopistojensa tason kohottamiseen. Kiina esimerkiksi rekrytoi aggressiivisesti yliopistoihinsa huippututkijoita länsimaisista yliopistoista.
Sitran tuore "Suomi innovaatiotoiminnan kärkimaaksi" -raportti nostaa maailmanluokan innovaatiotoiminnan globaalin talouden keskeiseksi kilpailutekijäksi. Menestyksellinen innovaatiotoiminta pohjautuu huipputasoiseen ja ajanmukaisesti kehittyvään koulutus-, tutkimus- ja kehitystoimintaan.
Suomi käyttää t&k-toimintaan lähes 3,5 prosenttia bkt:stä, mikä on maailman huippuluokkaa. Suomalainen koulu- ja korkeakoulujärjestelmä on osoitettu lukuisissa arvioinneissa kiistatta kansainvälisesti korkeatasoiseksi.
Koulutus sinällään on Suomessa arvostettua ja korkeakoulututkinnon suorittaneiden nuorten ikäluokkien määrä on maailman kärkeä.
Hajautettu ja maksuton koulu- ja yliopistojärjestelmä ovat Suomen menestystekijöitä ja lahjakkuusreservit eri ikäluokista on kiitettävästi saatu koulutuksen piiriin. Suomessa vallitsee muutoinkin tutkimusmyönteinen ilmapiiri, tutkijat ovat hyvää kansainvälistä tasoa ja tutkimustyö kiinnostaa nuoria. Yliopistojen ja yritysten välinen yhteistyö on jo nyt Suomessa laajaa ja tuloksellista.
Kilpailu ja vaatimukset kovenevat koko ajan. Suomen kilpailukykyä ei paranneta siten, että maamme yliopistot kilpailevat keskenään siitä, kuka kouluttaa vuosittain eniten ja tehokkaimmin maistereita ja tohtoreita. Tieteellinen tutkimustoiminta on keskeisintä. Siihen pohjautuu hyvälaatuinen opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Se on aina kansainvälistä ja siinä menestyy vain laadulla.
Arvioinneissa ja ranking-listoilla menestyvät yliopistot, joiden tutkimus ja tutkijat ovat maailmanluokkaa. Ne yliopistot pääsevät yhteistyöhön maailman parhaiden yliopistojen kanssa ja ne tuottavat yrityksille niiden tarvitsemaa työvoimaa ja tutkimustietoa.
Viime vuosina korkeakoulujärjestelmää on kehitetty lähinnä lisäämällä koulutuspaikkoja ja hajauttamalla toimintaa. Tutkimusjärjestelmämme heikkoutena on sen sirpaloituneisuus. Resurssit on sidottu epätarkoituksenmukaisesti moniin ja pieniin yksiköihin.
Valtioneuvoston periaatepäätöksen mukaan yliopistojemme kansainvälistä kilpailukykyä tullaan nostamaan lähivuosina rakenteellisella kehittämisellä, kilpailtavan tutkimusrahan lisäämisellä ja huippuyksikköpolitiikkaa kehittämällä.
Sitran raportissa tehdään ehdotus yliopistojärjestelmämme rakenteelliseksi kehittämiseksi. Lähtökohtana on se, että maamme 20 yliopistoa tarvitaan edelleen, mutta ne tulisi koota suurimmiksi kokonaisuuksiksi profiloinnin ja verkostoitumisen edistämiseksi. Näin hallintoa saataisiin puretuksi ja keskitetyksi, mikä vapauttaisi voimavaroja tutkimukseen ja opetukseen.
Yritysmaailma hakee kyllä rohkeasti kilpailuetuja ja -voimaa yritysfuusioin, mutta nähdäänköhän Suomessa sellaista tilannetta, jolloin kaksi yliopistoa oma-aloitteisesti liittyisi yhteen? Yhdistämisajatus kun on miltei "punainen vaate" niin yliopistoille kuin yliopistopaikkakuntien poliitikoille.
Yhteistyön syventämisessä kunkin yliopiston itsenäisyys kyllä säilyisi, kun yliopistoverkostomme yhdistettäisiin 5-10 yliopistokokonaisuudeksi Yhdysvaltojen yliopistojärjestelmän malliin (esimerkiksi Kalifornian tai North Carolinen yliopistoilla on useita kampuksia).
Yksi yliopistokokonaisuus koostuisi kahdesta tai useammasta yliopistosta, joilla olisi yhteinen tutkimus- ja koulutusstrategia. Kullakin yliopistolla olisi edelleen oma kampushallintonsa ja rehtorinsa, mutta yhteistä olisivat kansleri sekä keskushallinto- ja tukipalvelut.
Yliopistojärjestelmät tulisi myös koota maantieteellisesti järkeviksi kokonaisuuksiksi. Tässä pääkaupunkiseutu joutuisi mielenkiintoiseen tilanteeseen, sillä siellähän sijaitsee puolet Suomen yliopistoista.
Yliopistokokonaisuuksien myötä yliopistojen profilointi ja vahvojen tutkimus- ja koulutusyksiköiden muodostaminen helpottuisi. Lisäksi koulutustarjonta kussakin yliopistossa laajenisi ja monipuolistuisi ja hallintopalvelujen keskittäminen vapauttaisi resursseja varsinaiseen tutkimus- ja opetustehtävään. Kun keskisuuressa yliopistossa tarvitaan keskushallintoon noin 50 virkaa, tiedekuntatasolla tullaan toimeen noin viidellä viralla.
Valtioneuvoston periaatepäätöksellä on vahva poliittinen tuki takana ja on odotettavissa, että siinä esitetyt linjaukset tullaan myös toteuttamaan. Sitran raportin laadintaan on osallistunut keskeisiä valtionhallinnon koulutus- ja t&k-toiminnasta vastaavia virkamiehiä sekä muita asiantuntijoita.
Yliopistojen olisi viisasta aistia ajoissa muutosten tuulet ja ryhtyä myös reagoimaan niihin muutoin kuin vastustamalla, sillä silloin ne voivat myös itse vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa.