Kirjoittaja on Oulun yliopiston rehtori.
Suomi kohtasi syvän taloudellisen laman 1990-luvun alussa. Työttömyysluvut kasvoivat ennätyslukuihin. Myös akateemisesti koulutetuista tuli työvoimatoimistojen asiakkaita. Erityisesti lama koetteli rakennusalaa. Rakennusinsinöörejä ja arkkitehteja oli työttöminä. Lama antoi vauhtia korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen aloitukselle.
Korkeakoulujen koulutusta haluttiin sekä lisätä että suunnata uudelleen. Elinkeinoelämän johdolla käynnistyi huutokauppa yliopistojen lukumäärästä. Esimerkiksi silloisen telakkapomon, nykyisen kansanedustajan Martin Saarikankaan mukaan Suomelle olisi riittänyt viisi vahvaa yliopistoa. Opetusministeriön pyynnöstä korkeakouluneuvosto laati ehdotuksen rakenteellisesta kehittämisestä: supistettavista tieteenaloista ja lakkautettavista yksiköistä.
Tuloksena lakkautettiin Kuopion yliopistosta hammaslääketiede ja Oulun yliopistosta rakentamistekniikka. Lisäksi Turun yliopistosta lopetettiin hammaslääketieteen perusopetus, jatkokoulutus ja tutkimus saivat jatkaa. Tampereen yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan lakkautus ei onnistunut, vaikka tilastojen mukaan lääkäreitä koulutettiin selvästi yli tarpeen. Lääketieteen aloituspaikkoja vähennettiin 25 prosentilla kaikissa yksiköissä Kuopiota lukuun ottamatta.
Vuosia kestänyt köydenveto Eläinlääketieteellisen korkeakoulun kohtalosta ratkesi. Sen siirtäminen Helsingistä Kuopion yliopiston yhteyteen olisi ollut järkevää yliopistojen profilointia ja valtion toimintojen alueellistamista. Tällaisen suuren hädän keskellä Etelä-Suomen yliopistot ja poliitikot kuitenkin löysivät toisensa. Siirto kariutui täpärästi valtioneuvostossa, ja Helsingin yliopisto sai uuden tiedekunnan.
Yliopistoilta vaadittiin jo tuolloin tuloksellisuutta ja tehokkuutta. Opiskelijamääriä kasvatettiin erityisesti huimasti kasvavan tietoteollisuuden vaatimiin työtehtäviin. Esimerkiksi Oulun yliopistossa 1990-luvun puolivälistä 2000-luvun alkuun aloituspaikkamäärät moninkertaistettiin sähkö- ja tietotekniikan sekä tietojenkäsittelyn koulutusohjelmissa. Teollisuus laskeskeli, että mikäli yliopistot eivät nopeasti pysty lisäämään tutkintoja näillä aloilla, jää kymmeniä tuhansia työpaikkoja Suomessa täyttämättä ja teollisuuden on vietävä tutkimus- ja tuotekehitystoimintansa ulkomaille. Myös opettajapula oli uhkaamassa ja opettajakoulutusta lisättiin erityisohjelmin.
Koko 1990-luku ja 2000-luvun alku oli aikaa, jolloin yliopistoja kehitettiin lähes yksinomaan lisäämällä koulutusta elinkeinoelämän vaatimilla aloilla ja supistamalla aloilla, joissa koulutustarve näytti vähenevän. Vastaavasti koulutuslisäyksen vaatimaa rahoitusta ei kuitenkaan turvattu. Tuloksena opiskelija-opettaja-suhde kasvoi roimasti aloilla, joissa opiskelijalisäykset olivat suuria.
Oulussa resurssipuutetta korjattiin ulkopuolisella rahoituksella. Esimerkiksi Oulun seudun tietoteollisuusyritykset Technopoliksen koordinoimana ja yhdessä Oulun kaupungin kanssa lahjoittivat varat kolmen tietoteollisuusprofessuurin perustamiseksi viideksi vuodeksi.
Tutkimusrahoitus suunnattiin lähinnä Tekesin ja Suomen Akatemian tutkimusohjelmiin, joilla pyrittiin saamaan välitöntä hyötyä elinkeinoelämälle. Ohjelmia käynnistettiin muun muassa biotekniikassa, informaatiotekniikassa ja uusissa materiaaleissa. Kun yliopistojen valtion budjetin rahat hädin tuskin riittivät opetuksen järjestämiseen, tutkimusrahoitus tuli hankkia ulkopuolisista rahoituslähteistä. Tämä hankaloitti perustutkimuksen ylläpitämistä ja laadun kohottamista, sillä suurin osa ulkopuolisista rahoituslähteistä rahoittaa lähinnä soveltavaa tutkimusta.
Nyt globalisaatio muuttaa yritysten toimintaympäristöjä kiihtyvällä vauhdilla ja yliopistoihin kohdistuu yhä enemmän odotuksia ja paineita. Jälleen esitetään voimakkaita ja osin samoja keinoja yliopistojen uudistamiseksi kuin 10-15 vuotta sitten, analysoimatta nykytilannetta ja muistamatta lähihistoriaa. Yliopistoja on elinkeinoelämän mukaan liikaa.
Noin kymmenen vuotta sitten toteutetut rakenteelliset muutokset ovat olleet kaikki joko virheratkaisuja tai aiheuttaneet enemmän ongelmia kuin ratkaisseet niitä. Hammaslääketieteen perusopetus on jo aloitettu Turussa, mutta se ei ole poistanut Itä-Suomen hammaslääkäripulaa. Ratkaisua etsitään Oulun ja Kuopion yliopistojen yhteistyönä.
Rakentamistekniikan alasajo Oulusta on johtamassa kasvaviin rekrytointiongelmiin Pohjois-Suomen rakennusalan yrityksissä. Tilannetta yritetään korjata Oulun yliopiston, Teknillisen korkeakoulun, Oulun seudun ammattikorkeakoulun ja yritysten yhteistyöllä. Juuri kun lääketieteen supistukset oli toteutettu, todettiin, että maata uhkaa lääkäripula ja koulutusta ryhdyttiin pikaisesti lisäämään. Vastaavasti nyt opettajakoulutusta halutaan tuntuvasti vähentää.
Yliopistot myöntävät selkeästi tarpeen laadun parantamiselle ja sitä tukevalle rakenteelliselle kehittämiselle, mistä on osoituksena muun muassa yliopistojen rehtorien neuvoston äskettäinen kannanotto. Suomalaisten yliopistojen kansainvälisestä kilpailukyvystä on huolehdittava, mutta sitä ei saavuteta vain niputtamalla yliopistoja yhteen ja lakkauttamalla laitoksia. Tieteellisesti korkeatasoinen yliopiston laitos voidaan lakkauttaa päivässä, mutta sen uudelleen perustaminen ja kansainvälisesti korkean tason saavuttaminen voi kestää 30 vuotta.
Rakenteellinen kehittäminen on tehtävä taiten ja historiaan tukeutuen, jotta vältyttäisiin tekemästä samoja virheitä uudelleen. Historia ei opeta, mutta siitä voi kyllä oppia.