Yliopistolaki 2010 muutti yliopistojen asemaa merkittävästi. Aikaisemmin yliopistot olivat valtion toimintaa alueilla.
Uudessa järjestelmässä yliopistot ovat alueiden omaa mutta valtion tukemaa toimintaa.
Yliopistoja rahoitetaan vaikuttavuusmittarien perusteella. Koulutuksen vaikuttavuutta ovat pääasiassa perustutkintojen määrä ja opiskelun sujuvuus eli nopeus.
Tutkimuksen vaikuttavuutta mitataan tohtorintutkintojen, julkaisujen ja perusrahoituksen ulkopuolelta kerätyn niin kutsutun täydentävän rahoituksen määrillä.
Yliopiston talous ja koko määräytyy periaatteessa alueen tarpeen mukaan. Tarvetta osoittaa opiskelijoiden suuri määrä ja alueelta tuleva tutkimusrahoitus.
Koulutuksen tuottamaa rahamäärää voidaan kasvattaa tiettyyn rajaan asti.
Kasvattamista rajoittavat opetus- ja kulttuuriministeriössä valmistuville määritelty suurin tuloksessa huomioitava määrä ja yliopistojen halu pitää kiinni laadukkaasta opetuksesta. Opintoja voidaan nopeuttaa vain johonkin rajaan asti, koska laadusta ei olla valmiita tinkimään.
Tutkimuksen tuottamalle rahamäärälle ei vastaavaa ylärajaa ole. Asiakkaita voidaan hankkia koko maailmasta, ja vain laatu, osaaminen ja suorituskyky ratkaisevat. Esimerkiksi Euroopan unionin tutkimusrahoitus on suuri mahdollisuus, johon on syytä tarttua.
Myös kotimaisen kilpaillun rahan osalta on hyvin pitkälle kyse tekemisen ja hakemisen laadusta.
Yliopiston menestymisen näkökulmasta avainsana on vetovoimaisuus. Mitä vetovoimaisempi yliopisto on, sen laajemmalta alueelta se kerää opiskelijoita ja tutkimuskumppaneita.
Vetovoimaisuuteen vaikuttavat niin sisäiset kuin ulkoiset seikat.
Yliopisto voi vaikuttaa vetovoimaisuuteensa parantamalla tekemisen laatua ja tehokkuutta, tunnettuuttaan viestinnällä ja vuoropuhelua niin koulutuksen kuin tutkimuksen sidosryhmien kanssa.
Opetus- ja kulttuuriministeriö vaikuttaa vetovoimaisuuteen määrittelemällä yliopistoyksiköiden sijainnit, yksiköiden koulutuksen sisällöt ja sisäänottomäärät.
Kansainvälisyys on yksi yliopiston tärkeä vetovoimatekijä, koska yliopistojen tehtävä on toimia elävänä helposti lähestyttävänä linkkinä tärkeisiin sidosryhmiin maamme rajojen ulkopuolella.
Laadun, tehokkuuden ja vuoropuhelun lisääminen on yhteiskunnallisesti järkevä tapa nostaa vetovoimaisuutta.
Tunnettuuden nostaminen viestinnän keinoin on perusteltua, mutta varsinainen yliopistojen mainonta ei ole yhteiskunnallisesti järkevää. Tilanne, jossa yliopistot kilpailevat opiskelijoista mielikuvilla kaukana omalta vaikutusalueeltaan, ei palvele ketään.
Yliopistoissa on paljon päällekkäisyyksiä eikä kaikki tekeminen edusta kansallista huippua.
Meneillään oleva Suomen Akatemian tutkimuksen profilaatio tähtää siihen, että jokainen yliopisto keskittyisi toiminnassaan tutkimuksellisille vahvuusalueilleen
Äärimmilleen vietynä tämä tarkoittaa sitä, että yliopistojärjestelmä muodostaa Suomen yliopiston, jonka paikallisille kampuksille on keskitetty erilaista, aina huipputasoista toimintaa.
Ajatus on hyvä, mutta sisältää vaaran, että osana profilaatiota lakkautetaan Suomen kannalta tärkeää koulutusta siksi, että yliopisto ei ole päässyt alan tutkimuksessa hyväksyttävälle tasolle.
Hyvä koulutuskysyntä on saattanut tarjota jollekin koulutusalalle riittävästi olemassaolon tarpeen tunnetta ja tutkimus on jäänyt vähäiselle huomiolle. Jos koulutus on alueen kannalta olennaista ja tutkimus on heikkoa, oikea ratkaisu lopettamisen sijasta olisi nostaa tutkimuksen tasoa.
Oulun seudulla on onneksi käytettävissä Euroopan aluekehitysrahaston resurssi, joka on mitä erinomaisin työkalu nostaa tutkimus kansainväliselle tasolle alueelle tärkeillä koulutusaloilla.
Suomen heikot taloustilanne ja näkymät saattavat johtaa tilanteeseen, jossa myös yliopistojärjestelmään kohdistetaan säästöjä.
Säästöt tarkoittaisivat leikkauksia. Mahdollisten leikkausten negatiiviset vaikutukset talouteen tulee minimoida.
Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yritysten rekrytointimahdollisuuksia ei saa vaikeuttaa yliopistojen rakenteellisilla muutoksilla. Rekrytoinnin vaikeutuminen nimittäin nostaa palkkoja ja niiden nousu vahingoittaa ennestäänkin huonoa taloutta.
Pohjoissuomalaisiin yrityksiin on tunnetusti vaikea rekrytoida pysyvää sitoutunutta henkilöstöä etelän yliopistoista.
Tämän vuoksi Pohjois-Suomen koulutuksesta ja tutkimuksesta on pidettävä hyvää huolta ja mahdolliset leikkaukset on kohdennettava siten, että pätevän työvoiman saatavuus taataan kaikkialla Suomessa.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston rehtori.