Emeritusprofessori Heikki Ylikangas ei halua arvostella Suomen sotienaikaista sotilasjohtoa tiukasta asenteesta sotilaskarkuruutta kohtaan vuoden 1944 kesällä. Arvostelijoiden pitäisi hänen mielestään miettiä, mitä aiemmin noudatetun, lähinnä vain vankeusrangaistuksiin pitäytyvän linjan jatkamisesta olisi seurannut.
"Olisi yhtä kohtuutonta kuin epärealistista ja vielä hyödytöntäkin vaatia ja edellyttää Suomen sotilasjohdolta perin juurin toisenlaista menettelyä kuin armeijat yleensä vastaavanlaisissa tilanteissa muissa sotaa käyvissä maissa noudattivat ja noudattavat yhtä", hän pohdiskelee.
Totuuden salaamista hän ei kuitenkaan voi hyväksyä. Salaaminen karkureiden teloittamisissa ei rajoittunut vain sota-aikaan, vaan se on hänen mielestään jatkunut itse asiassa tähän päivään saakka.
Tällä hän viittaa siihen, että arkistoihin jätettiin vain sopivia määriä tietoja sodan aikana teloitetuista. Näitä myös ripoteltiin eri yhtymien kesken sen vaikutelman luomiseksi, ettei niitä kasautunut yhdelle kohtaa ylettömästi. Virallisten tietojen mukaan teloitettuja oli vain 57, vaikka todellinen luku on selvästi suurempi.
"Jos patriotismi ja maan etu edellyttivät tuon vaikean vaiheen suomalaisilta sodan karuimman puolen salaamista, sama patriotismi ja maan etu edellyttävät nykypolvelta totuuden tuomista esille sellaisena kuin se on tutkimuksin esille tuotavissa", hän kirjoittaa.
Ylikangas muistuttaa, että kehittyneissä länsimaissa esiintyy suorastaan kilpailua siitä, missä menneisyys kerrotaan rehellisimmin ja avoimmin. Niitä maita, jotka tästä tehtävästä tavalla tai toisella kieltäytyvät, ei hänen mielestään lueta sivistysmaiden ja oikeusvaltioiden joukkoon.