On olemassa kahdenlaista huumoria, tavallista ja pieru. Me suomalaiset nauramme monesti mahanpohjasta makeasti, kun tarjolla on pieruhuumoria.
Englantilainen kuiva nokkeluus, amerikkalainen tilannekomiikka, ranskalainen syvällinen musta vitsikkyys ei meikäläisille oikein istu.
Todennäköisesti meidän nauruhermoillemme saattaisi sopia saksalainen ilkamointi, mikäli sellaista olisi. Preussilainen hassuttelu on yhtä kuin peiliksi lankattujen saappaiden kantapäiden kopsahtelu, ja siitä on leikki kaukana.
Pitää pierrä pörisytellä, kaatuilla ja pätkiä kalakaveria airolla päähän. Silloin nauraa suomalainen.
Hernekeitto on tuhtia huumoriruokaa, joka nostattaa painetta alavatsaan. Keittoa syödään kilvan monta lautasellista ylihuomenna torstaina. Ei kulu kuin muutama tunti niin sitten naureskellaan, työpaikalla ja kotona.
Lusikallinen rokkaa vie suoraan suomalaisen heimon huumorin juurille.
Herneitä sisältävän keittoruoan alkuperä on paikallistettu Pohjois-Saksaan, mutta eihän siitä siellä tietenkään hauskaa revitty. Nahkahousuista kantautuva perärutina ilmeisesti vain hävetti hirsiasumuksissa.
Vasta kun soppa levisi muinaisskandinaavien pöytiin, huomattiin herttainen nauruvaikutus. Kun viikinkipäällikkö kohotti kankkuaan ja päästi pitkän räplättävän pierun, koko julma pöytäkunta repesi. Skål.
Viikingeillä oli useita erilaisia jumalia, eräs heistä ukkosenjumala Tor. Herneet oli luontevasti pyhitetty ukkosenjumalalle, turha kai sanoakaan miksi. Kuunnelkaa sisintänne.
Torstai on hernekeittopäivä tästä muinaisesta syystä, sillä se on Torin nimikkopäivä.
Me revimme tänään hupimme samasta aineksesta kuin reilu tuhat vuotta sitten. Tuhat vuotta on pitkä aika ihmiselle, mutta lyhyt pieruhuumorille.
Voipa olla että ruotsalaiset nykyviikingit syttyvät pierulle yhtä hartaasti kuin mekin. Ingmar Bergmanin ohjaamassa elokuvassa Fanny ja Alexander setä sammuttaa kynttilän pieraisemalla. Elokuva sai aikoinaan Oscar-palkinnon. Sen kävi noutamassa Jörn Donner. Sukunimi tarkoittaa ukkosta.
petri.laukka@kaleva.fi