Keikat: Lava ei kes­tä­nyt Dream Thea­te­ria Oulussa – keikka pe­rut­tiin viime het­kel­lä tur­val­li­suus­syis­tä

Mäkihyppyperheen tarina: Ou­lu­lai­set Heikki ja Annukka Hau­ta­mä­ki panivat kaiken peliin, jotta heidän lap­sen­sa saivat ta­voi­tel­la mä­ki­hyp­py­unel­miaan

Luitko jo tämän: Kai­vin­ko­ne­kus­ki Juho Pakasen työ­vi­deot roh­mua­vat mil­joo­nia näyt­tö­ker­to­ja somessa

Mainos: Tilaa Kaleva Digi koko vuodeksi samaan hintaan: 12,90 € / kk + 1 kk kaupan päälle, tilaa tästä

Lukijalta

Yli-Ol­ha­vas­ta oon ja kehtaan jo sanua

Olen syntyperäinen yliolhavalainen. Seniori-ikään tultuani ja eri paikkakunnilla asuttuani osaan nykyään olla syntyperästäni ylpeä. Nuorempana ei aina ollut helppoa olla syrjäkyläläinen. Jonkinlainen alemmuudentunne oli jopa kirkonkyläläisiä kohtaan, puhumattakaan kaupunkilaisista. Vasta myöhemmin olen alkanut ymmärtää synnyinseutuni hyviä puolia.

Olen syntyperäinen yliolhavalainen. Seniori-ikään tultuani ja eri paikkakunnilla asuttuani osaan nykyään olla syntyperästäni ylpeä. Nuorempana ei aina ollut helppoa olla syrjäkyläläinen. Jonkinlainen alemmuudentunne oli jopa kirkonkyläläisiä kohtaan, puhumattakaan kaupunkilaisista. Vasta myöhemmin olen alkanut ymmärtää synnyinseutuni hyviä puolia.

Olen asunut Yli-Olhavassa kolmessa paikassa: molemmissa mummuloissani ja 12-vuotiaasta isäni rakentamassa pihapiirissä 15 kilometrin päässä Olhavasta. Välimatkaa näillä asuinpaikoilla on vajaat kymmenen kilometriä.

Kuuluin suuriin ikäluokkiin. Leikkikavereista ei ollut puutetta. Maatalossa ruokaa riitti omasta takaa ja metsissä marjoja. Kaupoissa oli vähän tavaraa ja niistäkin osan sai vain "kortilla". Tyytyväisenä silti lapsena leikin, mistään paremmasta ei ollut mainoksia!

Koulutieni aloitin supistetussa kansakoulussa Suomelassa. Kyllä harmitti, kun sitä sai käydä vain kerran viikossa. Monet kaverini kävivät tavallista jokapäiväistä koulua. Onneksi koulussa oli pieni kirjavarasto, josta sai viikoksi lainata repullisen kirjoja. Äkkiäkö ne oli luettu! Syksyllä ja keväällä me alaluokkalaisetkin sentään saimme käydä muutaman viikon joka päivä tätä supistettua kansakoulua.

Muistan ensimmäiset joulujuhlat. Piti esittää yksinään kertomus pakkasesta, puhurin pojasta. Vanhempia oli tullut juhlaan paljon. Jännitti niin, etten juhlista paljon muuta muista kuin kotimatkan. Eipä ollut silloin parkkeerattu koulun pihalle autoja vaan hevosrekiä. Juhlien päätyttyä maantiellä oli "oikea liikenneruuhka", siis rekiruuhka. Reen jalakset natisivat, hevoskellot kilkattivat ja kuu paistoi. Vällyjen alla oli lämmintä ja turvallista.

Supistetun koulun käyminen jäi minulla kahteen luokkaan. Koulu lakkautettiin ja oppilaat siirrettiin Yli-Olhavan "oikeaan" kansakouluun. Sellainenkin ihme tapahtui, että meitä alettiin kuljettaa kouluun oikein autokyydillä. Kuorma-auton lavalle oli rustattu vanerikoppi pienine ikkunoineen ja sinne sitä rappuja pitkin kiivettiin. Tunnelma kopissa oli korkealla. Laulettiin jotain ralleja. Kyllä siinä aika kului rattoisasti, vaikka auto haki vielä Vaaraojantien koululaisetkin.

Viidennen luokan keväällä opettajani suostutteli vanhempani laittamaan minut oppikouluun. Siitä alkoi kahdeksanvuotinen koulunkäynti "suuressa maailmassa" (= kolmenkymmenen kilometrin päässä Iin kirkonkylällä). Aikaa myöten opiskelut ja työpaikat veivät eri puolille Suomea. Alkoi pikku hiljaa huomata, että joka paikkakunnalla on omat hyvät, mutta myös huonot puolensa.

Olen siskoni kanssa tutkinut isämme puoleista sukua. Tietojen mukaan isän vanhempien suvut ovat muuttaneet Haukiputaan Kellosta Yli-Olhavaan 1840- ja 1850 -luvuilla. He ovat tulleet kruunun metsävahdeiksi ja kruunun torppareiksi. Seutu on ilmeisesti silloin ollut asumatonta korpea. Kovaa työtä on riittänyt. On pitänyt raivata rannat ja suot pelloiksi ja rakentaa pirtit, navetat ja muut tarpeelliset maatalon rakennukset.

Perheet ovat olleet isoja. Usein lapset jäivät tilalle jatkamaan isiensä ammattia. Heille lohkaistiin tila kantatilasta. Ja ei kun lisää peltoa raivaamaan! Oma isänikin on lapiolla kaivanut pitkiä suo-ojia uutta peltoa tehdessään. Ojamultia olen itsekin hajottanut vielä 60-luvun vaihteessa, kun tarvittiin uutta niittyä lisääntyneelle karjamäärälle. Silloin ojat kyllä kaivettiin jo konevoimin.

Nyt nuo ojat, pellot ja niityt kasvavat pajua. Tulivat voivuoret ja viljavuoret. Karjatilallisille alettiin maksaa luopumiskorvauksia. Moni alkoi tuntea itsensä rikolliseksi ja luopui maataloudesta. Lapset lähtivät kirkolle ja kaupunkeihin. Palvelujen vähetessä myös vanhemmat ihmiset muuttivat pois. Monet pirit jäivät tyhjilleen.

Voi kysyä, onko esi-isien kova työ ollut täysin turhaa. Ei varmasti ole ollut. Ovathan esi-isät tiloillaan pystyneet elättämään suuria perheitä ja kasvattaneet jälkipolvia rakentamaan Suomen nykyistä hyvinvointia. Opiskelujen ja työn perässä nämä jälkeläiset ovat kuitenkin joutuneet muuttamaan muualle.

Ennen Yli-Olhavassa oli ainakin kolme kyläkauppaa ja posti. Väen vähetessä kyläkaupat ja posti lopetettiin. Jopa kolme myymäläautoa viikossa kulki jonkin aikaa, mutta yksi kerrallaan nekin lopettivat käynnit. Nyt on lähin kyläkauppa 15 kilometrin päässä minunkin entisestä kodistani. Myös kaikki koulut on lakkautettu.

Nyt Yli-Olhavan kylätie on hiljainen. Onko siitä iloa kenellekään? Voisiko joku taajamien ääni- ja valosaasteisiin kyllästynyt ihminen nauttia siitä? Voisiko hiljaisuutta jotenkin hyödyntää?

Itselläni on pieni metsämökki isieni perintömailla Yli-Olhavassa. Toukokuun kuulaassa illassa kuuntelen mieheni kanssa laulurastaan loppumatonta luritusta kuusen latvassa. Kauempaa metsäjärveltä kaikuvat joutsenten trumpettisoolot. Pieni terhakas varpuspöllö viheltelee ja vartioi reviiriään. Siellä lokakuun muuten mustassa maisemassa miljoonat tähdet loistavat kirkkaammin kuin missään muualla. Siellä olen kuullut hennon tuulen alkavan ja loppuvan haavan lehdillä ja kuusen oksilla. Henkeäni pidätellen kuuntelen. Tuntuu, että tuuli haluaa kuiskata minulle jotain... Luonto tuo terveiset sukupolvien ketjulta kaukaa menneisyydestä, ketjulta, johon itsekin tunnen kuuluvani.