Poromies ei koskaan paljasta, kuinka paljon hänellä on poroja.
– Niitä on riittävästi. Sen verran, että saa lihaa kotiin. Jotain kymmeniä, toteaa yli-iiläinen poroisäntä Jouko Päkkiläkin asiaa tiedusteltaessa.
Poroja ei Päkkilän tilalle ole tultukaan laskemaan, vaan selvittämään sitä, miten porosta tulee kilpaporo.
Päkkilän perheellä on ollut poroja Yli-Iin Jakkukylässä 1970-luvulta lähtien. Isän kuoltua perheen neljä poikaa on jatkanut porotilan pitoa. Joukon lisäksi vanhempi veli Eero ja nuorimmainen Juho-Matti ovat touhussa aktiivisesti mukana, veljesjoukon vanhin Pertti hieman vähemmän.
Juho-Matti Päkkilä valmentaa poroja Joukon ja Eeron tavoin, mutta Eero toimii myös poronajajana kisoissa. Veljekset ovat perustaneet yhdessä tuttavansa Elias Mäkelän kanssa Team Kilpahärät -yhdistyksen kilpaporotoiminnan ympärille. Se tekee yhteistyötä myös muiden lähialueiden kilpaporotoimijoiden kanssa.
– Kyllähän tämä homma jäi veriin, vaikka vaatimet (naarasporot) ehdittiin välillä myydä, Jouko sanoo.
Tilalla on useita laajoja aitauksia poroille. Juice, Tiptop ja Vinkki on sijoitettu hieman pienempään aitaukseen, sillä niistä on tarkoitus kouluttaa kilpaporoja. Elikot seuraavat tulijoita uteliaina, mutta kovin lähelle ne eivät kuitenkaan uskalla tulla.
Ne kaikki ovat hirvaita eli urosporoja, sillä naarasporot eli vaatimet eivät kelpaa kilpaporoiksi.
Vinkki on poroista rauhallisin. Se on myös tottunut käsittelyyn, mikä on kilpaporolle välttämätön edellytys. Vinkki karsittiin laumasta viime vuonna valmennettavaksi, mutta kilpailut ovat saaneet odottaa jalan loukkaantumisen vuoksi.
Nyt sitä on tarkoitus nulkkauttaa ei juoksuttaa kelkan vierellä. Näin kilpaporoja treenataan päivittäin lokakuusta huhtikuulle kestävän tarhauskauden aikana, jotta ne tottuisivat käsittelyyn, valjaisiin ja saisivat säännöllistä liikuntaa.
Juho-Matti Päkkilä ottaa tottuneesti nahkapäitset käteensä ja avaa aitauksen portit. Porot perääntyvät. Hieman hätistellen Vinkki saadaan lopulta houkuteltua kirnuun eli eräänlaiseen sokkeloon, jossa sille pujotetaan nopeasti päitset.
Moottorikelkka nytkähtää liikkeelle ja poro alkaa juosta kelkan rinnalla. Lenkki kulkee poroaitauksen ympäri.
Poro on arvaamaton koulutettava: se on villieläin, ja luonne on sen mukainen. Säikähtäessään se saattaa lähteä kisoissa laukkamaan ihan toiseen suuntaan kuin suksilla perässä lipuva ohjastaja haluaisi.
– Ne, jotka tykkäävät treeneistä oppivat kyllä tämän. Aina joskus tapaa luonnonlapsia, jotka oppivat heti kaikki. Tietysti tämä vaatii totuttelua ja toistoa, Jouko kertoo.
Enimmäkseen porot ovat kuitenkin rauhallisia ja ihmisystävällisiä. Porokisat ovat suosittuja tapahtumia, joten kilpaporojen on kestettävä ihmismassat.
Iso, pitkäselkäinen, teräväliikkeinen. Siinä muutamia kilpaporoille sopivia ominaisuuksia.
– Minä arvostan sellaista kilpailijaa, joka kasvattaa omasta porosta kilpaporon. Sen kun tietäisi, millainen on hyvä... no, nopea tietenkin.
Jouko Päkkilän mielestä porot ovat kiehtovia valmennettavia, sillä jokainen on oma yksilö.
– Kaikista ei missään nimessä tule hyviä eikä edes kohtalaisia. Minua ei kiinnosta vain kisoissa menestyminen, vaan jo pelkkä porojen käsittely kiehtoo. Mukavinta niiden kanssa on luonnossa oleminen.
Juho-Matti on pyörinyt koko ikänsä porojen kanssa, sillä jo viisivuotiaana hänet otettiin kesäisin kerppujen eli lehdeskimppujen tekoon. Valmennushommiin hän ryhtyi 15-vuotiaana.
Päkkilöillä poroja ei tarhata läpi vuoden, vaan ne päästetään huhtikuussa metsiin vaeltamaan. Kesällä porotilalliset tarkkailevat aktiivisesti maastoa, kesäkuussa merkataan vasat ja heinäntekoa riittää pitkin kesää. Lokakuun puolivälissä porot otetaan kiinni syyserotukseen ja ohjataan tarhauksiin.
Tarhausaika pyritään pitämään mahdollisimman lyhyenä, sillä porot tarvitsevat liikettä. Ilmojen lämmetessä poroilla on luontainen vietti lähteä liikkeelle.
Kesäaikaan räkkä eli hyönteisten joukkoesiintyminen on hyvä poropaimen, sillä se saa porot kerääntymään tokkaan, jolloin vasojen merkkaus sujuu paremmin. Lisäksi hirvaat auttavat pitämään isoa tokkaa kasassa.
– Ne villiintyvät kesän aikana, ja syksyllä niillä menee vähän aikaa totutellessa tarhaukseen. Kilpaporoiksi koulutettavat hirvaat ja härät (kuohitut urosporot) ovat kuitenkin valmiimpia, kun ovat jo muutaman kerran totutelleet päitsiin, Jouko sanoo.
Oulun lähialueilla poronhoitoa on harjoitettu 1700-luvulta lähtien. 1800-luvulla talvisaikaan kuljetettiin tervaa myös pororaidoilla. Siinä toisiinsa sidotut porot vetävät jonossa ahkiota, jossa on tervatynnyreitä.
Yli-Iin seudulla on noin 30 porotilaa, ja kilpatoiminnan harrastaminen on yleistä. Menestystäkin alueelle on tullut aina kuninkuuksista lähtien.
Lumitilanne säätelee, milloin treenaaminen kisoja varten voidaan aloittaa. Jouko Päkkilän mukaan se alkaa Useimmiten joulu-tammikuussa. Ensimmäiset kilpailut pidetään helmikuun lopussa.
Kuinka lujaa poro sitten parhaimmillaan kulkee? Vauhdit saattavat olla lämminverisen hevosen luokkaa. Poronajossa meno voi yltyä varsin vauhdikkaaksi: parhaimmillaan poro saattaa kiitää jopa noin viittäkymppiä.
Viime keväänä Eero Päkkilä tuli Ote-porollaan toiseksi Kuninkuusajoissa ja voitti vuoden 2017 ajajacupin. Vuonna 2015 heltisi kuninkuus samalla porolla.
Juho-Matti on valmentanut useita poroja – laskuissa hän ei ole pysynyt mukana.
– Kaikissa poroissa on alussa tulisuutta, kuten tuossakin lupsakassa, hän sanoo ja osoittaa Vinkki-poroa.
– Ne kyllä rauhoittuvat, kun niitä käsittelee. Kun haimme Jonkka-poron aikoinaan Utsjoelta, sai siinä tosissaan vuodattaa hikeä ja kyyneleitä, jotta sille sai pujoteltua päitset päähän.
Uudesta kilpaporosta ei voi koskaan tietää, millaisia vinkeitä sillä on.
– Siinä onkin oma viehätyksensä. Voi vain toivoa, ettei kisoissa tule vikurointia. Poronhoito on sosiaalista ja älyttömän mukavaa hommaa, toteavat poromiehet.
Tämä juttu on Kalevan Talvi 2018 Helmi –liitteen materiaalia. Koko Helmi-liite on tilaajien luettavissa eKalevasta.
Porokilpailuja vuodesta 1932
Porokilpailut ovat olennainen osa pohjoista porokulttuuria. Niitä on järjestetty Suomessa vuodesta 1932 lähtien.
Nykyisin porokilpailut ovat organisoitua harrastustoimintaa. Ne ovat perhetapahtumia, joita tullaan katsomaan kauempaakin.
Kilpaporot ovat koulutettuja, useimmiten 4–10-vuotiaita, isoja urosporoja. Poroa ei voi pakottaa juoksemaan: jos se ei halua juosta, se ei juokse.
Poro Cup -kilpailusarjaa valvoo Suomen Porokilpailijat ry. Se vastaa myös Porokuninkuusajojen järjestelyistä.
Kausi alkaa helmikuun puolivälissä ja jatkuu huhtikuun alkuun. Kisakausi huipentuu parhaiden porojen mittelöön porokuninkuudesta.
Karsinnoista kilpaporoksi
Kilpaporokokelaiden tulee karsinnoissa alittaa kilometrin yksittäisajossa minuutin ja 35 sekunnin karsintaraja, jotta ne saisivat virallisen kilpaporostatuksen.
Poro kilpailee yleisessä sarjassa, kunnes se saavuttaa kuuman sarjan tavoiteajan.
Kilpaporon saavuttaessa kilometrillä ajan 1:19, se nousee kuumaan sarjaan eli kaikkein nopeimpien porojen sarjaan.
Poro Cup -osakilpailuista eniten pisteitä kerännyt poro julistetaan Cup-mestariksi. Kausi huipentuu Porokuninkuusajoihin, joissa kuninkuudesta mittelee 24 eniten Cup-pisteitä saanutta kuuman sarjan poroa.