Yleisradiota koskeva keskustelu on keskittynyt ehdotukseen Yle-maksusta. Yhtä tärkeää on miettiä, kuinka suuri rooli valtionyhtiöllä pitää nykymaailmassa tiedonvälittäjänä olla.
Hallituksen viestintäpoliittinen ministeriryhmä näytti juhannuksen alla vihreää valoa esitykselle, jonka mukaan Suomen kotitalouksilta alettaisiin vuonna 2011 periä tv-maksujen sijasta "julkisen palvelun mediamaksua". Sellaista esitti viime keväänä Yleisradion asemaa selvittänyt työryhmä. Nyt liikenne- ja viestintäministeriössä aletaan sorvata asiasta lakipykäliä, viestintäministeri Suvi Lindén kertoo (Kaleva 29.6.).
Maahan voi siis olla tulossa 175 euron vuotuinen pakkomaksu, joka peritään jokaiselta kotitaloudelta riippumatta siitä, missä määrin taloudessa Ylen palveluita käytetään. Ei mikään ihme, että esimerkiksi televisiottomat kotitaloudet ovat hermostuneet.
Erityisen kohtuuton esitys on siksi, että ulosottokelpoinen Yle-maksu olisi samansuuruinen, oli maksajan paikalla sitten kansaneläkkeen varassa elävä vanhus tai vauras kahden ansaitsijan perhe. Jälkimmäiselle summa ei ole suuri rasitus, mutta edelliselle on. On erikoista, kuinka vähän oikeudenmukaisuusnäkökohdat ehdotuksen valmistelussa painoivat.
Jos Yle-maksu luiskahtaa hallituksen läpi, se pitää ottaa läpikotaiseen tarkasteluun eduskunnan perustuslakivaliokunnassa. Paljon parempi vaihtoehto olisi hoitaa Ylen rahoitus valtion budjetin kautta verovaroin. Silloin köyhät selviäisivät vähemmällä rasituksella niin kuin muidenkin julkisten palvelujen kohdalla.
Toinen asia, jossa Yleisradiota koskevaa keskustelua on välttämätöntä käydä, on Ylen julkisen palvelun rooli. Tähän Lindénkin perustellusti kehotti. Monipuolisen tiedonvälityksen näkökulmasta se on vielä tärkeämpi kysymys kuin Ylen rahoitus tai hallinto.
Keväällä esityksensä tehnyt työryhmä esitti julkisen palvelun rooliin määritelmään vähäistä muutosta: nykyinen velvoite "täyden palvelun" ohjelmistosta korvattaisiin käsitteellä "monipuolinen ja kattava". Valitettavasti uusi määritelmä ei ole juuri entistä selvempi. Uusikin mahdollistaisi Ylen toiminnan rönsyilemisen entistä vahvemmin alueille, joissa toimii myös markkinaehtoisesti toimiva kaupallinen media.
Tällainen alue on esimerkiksi internet, jossa Yle jo nyt uutisvälityksessä kilpailee sekä valtakunnallisten että alueellisten kaupallisten toimijoiden kanssa. Mitä laajemmalle vailla todellisia rahoitushuolia toimiva Yle siinä levittäytyy, sitä ahtaammalle joutuvat muut. Jos näiden toiminta- ja ansaintamahdollisuudet katoavat, heikkenee tiedonvälityksen monipuolisuus. Ellei Ylen toiminnalla ole kunnon pidäkkeitä, tämä uhka on todellinen.
Yleisradion roolia pohdittaessa voi tehdä periaatteellisen kysymyksen: jos Yleä ei olisi olemassa, pitäisikö sellainen perustaa. Mahdollisesti, onhan Ylellä on esimerkiksi kulttuuri-, kasvatus- ja sivistystehtäviä, jotka voisivat muuten jäädä hunningolle.
Uutistoimintaa Yle hoitaa ammattitaitoisesti, mutta selvää on se, että olennaiset tiedot maailmasta kansalaiset ovat jo vuosien ajan voineet saada muidenkin viestinten kautta. Ylen roolille vaikkapa keveän tuontiviihteen välittäjänä on jo kovin vaikea löytää perusteluja.
Kansalaisilla on oikeus saada moniarvoista ja laadukasta viestintää. Julkista palvelua tarvitaan, jos tämä oikeus vaarantuu. Valtionyhtiölle sopivin rooli olisi huolehtia siitä osasta kenttää, joka muuten jää katveeseen.