riitta.korkeakivi@kaleva.fi
On vaikea uskoa, että suomalaiset suostuvat mukisematta neuvostoaikaiseen järjestelmään, jossa Yleisradiota tuetaan varmalla rahalla samaan aikaan, kun muu julkinen sektori painiskelee tuottavuusohjelmien varassa. Päiväkoteja lakkautetaan, mutta Ylelle kerätään kansalaisten kukkaroista 450 miljoonaa euroa.
Taloustilanne ei ole helppo kenellekään. Mediamaksun perusteella näyttää kuitenkin siltä, että kaikki muut joutuvat sopeutumaan paitsi Yle. Monet ihmiset elävät onnellisina ilman televisiota. Mikael Jungner ei ehkä ole tullut ajatelleeksi, ettei kaikissa perheissä edes haluta katsella Yleisradion ohjelmia.
Onhan se vitsikästä, että näkövammaiset ja ideologisista syistä ilman televisiota olevat ihmiset pakotetaan maksamaan mediamaksua. Lähes satatuhatta suomalaista protestoi digilähetyksiin siirtymistä kantamalla vanhat telkkarinsa ullakolle. Jatkossa hekin saavat 170 euron medialaskun.
Onneksi Jungner lupaa palvella asiakkaitaan paremmin. Siis ensi kerätään maksu ja sitten aletaan palvella niitäkin, jotka eivät palveluja halua. Samalla logiikalla voisimme kerätä Kalevan vuosikertamaksun kaikilta oululaisilta siltä varalta, että he kurkistelevat lehden sivuille muuta kautta.
Julkisen palvelun kanava on tietysti tärkeä, jos sillä on oma mielekäs tehtävänsä. Ylelle se ei kuitenkaan ole vielä valjennut. Lintilän työryhmä olisi mediamaksusta päättäessään voinut edes rajata julkisen palvelun kriteerit.
Lintilän työryhmässä olivat edustettuina kaikki eduskuntapuolueet, mutta ilman kalabaliikkia mediamaksua tuskin syksyllä eduskunnassa hyväksytään. Ylen tilaustyö oli helppo toteuttaa, olihan työryhmässä joukko vanhoja yleläisiä, Ylen lakijohtaja Jussi Tunturi, ja Ylen kehitystoiminnan päällikkö Juhani Wiio.
Tähän mennessä Ylen julkinen palvelu on ollut amerikkalaisten tuotantoyhtiöiden ohjelmia ja Sopranos-sarjan uusintoja. Kovin julkiselta palvelulta eivät kuulosta myöskään Tango-markkinat, joihin Yle osti yksinoikeuden. Samaa kamaa voisivat lähettää myös kaupalliset kanavat. Pikkukakkosella pyörivät vuosien takaiset uusintojen uusinnat.
Jos julkinen palvelu haluttaisiin hoitaa hyvin, Ylen kannattaisi keskittyä tuottamaan hyviä uutisia ja ajankohtaisohjelmia, laadukkaita lastenohjelmia sekä sellaisia kotimaisia kulttuuriohjelmia ja dokumentteja, joihin kaupallisilla medioilla ei ole mahdollisuutta. Sotaveteraanien kertomukset ja Yle-teema ovat hyviä esimerkkejä tästä.
Perinteisten tv-lupamaksujen poiston taustalla on tekniikan kehitys, joka mahdollistaa Ylen ohjelmien seuraamisen netin ja jopa kännykän kautta. Telkkaria ei tarvitse enää ostaa. Viestinnän rakennemuutoksen myötä Yle on vallannut yhä enemmän markkina-alaa muidenkin medioiden kanssa. Mainostauluihin ovat ilmestyneet Ylen ilmaiset uutiset. Sanomalehdet ja Suomen tietotoimisto ovat varoittaneet kilpailun vääristämisestä.
Pakkomaksun osuminen kaikkiin kotitalouksiin tuloista riippumatta närästää monia kansalaisia. Köyhä maksaa saman verran kuin rikaskin. Jos Yleä tuettaisiin suoraan budjettivaroin, niin summat suhteutuisivat paremmin koko muuhun valtion talouteen ja progressiivisuus toteutuisi valmiiksi. Pakkomaksulla näin ei tapahdu.
Saattaapa olla, että uusi maksupolitiikka kostautuu vielä Yleisradiolle itselleen ja lisää mielenkiintoa kaupallisten kilpailijoiden suuntaan. Kanavaboikottien ja nettiadressien aika on edessä. Taistelu vapaan median puolesta voi alkaa.