Yleisurheilun maailmanmestaruuskisoissa Etelä-Korean Daegussa tehtiin suomalaista yleisurheilun historiaa, tosin täysin eri mielessä kuin aiottiin. Koskaan aikaisemmin MM-kisoissa ei Suomi ole jäänyt pisteittä. Nyt jäi. Ei mitalia, ei sijoittumista kahdeksan parhaan joukkoon.
Joukkueen ja sen johdon kotiinpaluu on ankea. Syyllisten etsintä alkaa ja urheilujohto katselee punastellen kenkiään julkisissa selittelytilaisuuksissa.
Jospa tällä kertaa Suomen urheilukansa, urheilijat ja urheilujohto käyttäytyisivät kypsien aikuisten tavoin ja pohtisivat ihan oikeasti sitä, onko yleisurheilun asema ylikorostunut. Ilman syyttelyä ja syyllisten hakemista. Julkista tukea ja huomiota suunnataan suuria määriä lajeille, joiden edustajat kolkuttelevat kaukana maailman kärjestä.
Jos aivan rehellisiä ollaan, yhdenkään suomalaisen urheilijan saavuttamat tulokset eivät yltäneet ennen Daegun kisoja lähellekään maailman kärkeä. Lopputulos oli juuri sellainen kuin voitiin tulostason perusteella ennustaa.
Ja kun ei maailman huipulle ylletä, se kertoo myös siitä, etteivät suomalaisnuoret enää halua omistaa huomattavaa osaa vapaa-ajastaan ankaralle harjoittelulle, jota huippulahjakaskin yksilö tarvitsee kultamitalin voittaakseen.
Urheiluministeri Paavo Arhinmäki voisi ensi töikseen käynnistää perusteellisen selvityksen siitä, olisiko yhteiskunnan tukea suunnattava tulevaisuudessa toisin, otetaan yleisurheilulta pois ja annetaan uusille lajeille.
Tosiasiat on tunnustettava. Suomen yleisurheilumenestys on ollut trendinomaisesti alamäessä jo pari vuosikymmentä. On mahdollista, ettei huippuja tule enää koskaan.