Marraskuussa 2016 Yleisradion toimittajat laativat kirjoituksen, jossa he kertoivat Terrafame-yhtiön tilaavan alihankintana palveluita Katera Steel -yritykseltä, jonka pääministeri Juha Sipilän etäiset sukulaiset omistivat. Myös Sipilän lapset omistivat pienen osan yrityksestä. Toimittajat totesivat, että Sipilä oli ollut päättämässä valtion avusta Terrafame-yritykselle. Pääministeri suuttui jutusta ja otti yhteyttä Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen päätoimittaja Atte Jääskeläiseen sekä jutun kirjoittaneeseen toimittajaan Salla Vuorikoskeen. Vuorikoski sai ottaa vastaan pääministeriltä useita kiukkuisia sähköposteja saman illan aikana. Näiden yhteydenottojen seurauksena juttua muokattiin olennaisesti, vaikka jutussa ei ollut merkittäviä asiavirheitä.
Toimittaja Vuorikoski koki, että hän oli joutunut painostuksen alaiseksi ja halusi tehdä asiasta jutun. Jääskeläinen ei halunnut, eikä juttua tehty. Samalla tavalla päätoimittaja Jääskeläisen päätöksellä aiheen käsittelyä rajoitettiin merkittävästi myös muissa Ylen ajankohtaisohjelmissa. Jääskeläinen antoi esimerkiksi varoituksen Ruben Stillerille siitä, että tämä valmisteli aiheen käsittelyä Pressiklubi-ohjelmassa. Varoitus peruttiin myöhemmin. Nämä tiedot tulivat aluksi julkisuuteen Suomen Kuvalehden kautta.
Myöhemmin nimetty ulkopuolinen selvitysmies oikeustieteen professori Olli Mäenpää päätteli tapahtuneesta, että Yle oli taipunut poliittisen painostuksen alla. Julkisen sanan neuvosto JSN oli aikaisemmin päätynyt samaan lopputulokseen.
Atte Jääskeläinen on väittänyt, että päätös aiheen käsittelyn lopettamisesta tehtiin journalistisin perustein, vaikka jutuissa ei ollut asiavirheitä. Kohun seurauksena toimittajat Jussi Eronen, Salla Vuorikoski ja Susanne Päivärinta kokivat, että heidän mahdollisuuksiaan tehdä suomalaista yleisöä palvelevaa journalismia on rajoitettu ja he päättivät erota Ylen palveluksesta.
Asia on vakava. Vaikka päätoimittajalla on periaatteessa valta päättää siitä, mitä julkaistaan ja mitä ei, yleisöllä on oikeus tietää siitä, mitä vallanpitäjät tekevät. Toimittajan ensisijainen velvollisuus ei olekaan palvella niinkään Yleisradiota tai muutakaan työnantajaansa, vaan kansalaisia. Mäenpää peräänkuuluttaakin ”rohkeampaa” otetta, millä hän tarkoittanee, että juttuja kannattaa julkaista silloinkin, kun niiden yhteiskunnallinen merkitys saattaa jälkikäteen osoittautua vähäiseksi. On parempi, että kriittisyydessä tapahtuu ylilyöntejä, kuin että juttuja jätetään varovaisuuden vuoksi julkaisematta. Jälkikäteen tapahtuva avoin julkinen keskustelu korjaa journalismin mahdolliset ylilyönnit.
Olli Mäenpää puhuu raportissaan ”maan tavasta”, jolla hän tarkoittaa sitä, että poliitikoilla on ollut tapana antaa jutuista suoraa palautetta toimittajille. Mäenpää pitää tällaista tapaa erittäin huonona asiana ja muistuttaa, että jo tietoisuus mahdollisesta poliitikon reaktiosta saattaa vaikuttaa toimittajan työhön.
Toisaalta julkinen keskustelu Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen tilanteesta ei myöskään saisi hämärtää kokonaiskuvaa. Julkinen kohu saattaa luoda vaikutelman, että Yle on kriisissä. Tällainen vaikutelma on liioittelua. Kymmenet Ylen toimittajat tekevät edelleen huippulaadukasta journalismia joka päivä. Monet heistä ovat sanoneet julkisuudessa, etteivät ole kokeneet työssään painostusta.
Itsenäinen ja ammattitaitoinen Yle on Suomelle monella tapaa tärkeä instituutio. Kansainvälisistä vertailuista tiedämme, että sellaisissa maissa, joissa on vahva julkisrahoitteinen viestintäyhtiö – kuten Pohjoismaat ja Iso-Britannia – kansalaiset tietävät yhteiskunnallisista asioista enemmän kuin muissa maissa.
Yleisradio on erityisen tärkeä tiedotusväline maakunnissa. Suomalainen sanomalehtijärjestelmä on kehittynyt vuosikymmenien saatossa tilanteeseen, jossa yksittäisillä lehdillä on miltei monopoliasema omissa maakunnissaan. Tässä tilanteessa ainoastaan Yleisradion aluetoimitukset kykenevät tarjoamaan sellaisen kilpailevan näkökulman, joka huolehtii monipuolisesta uutistarjonnasta.
Kohut ovat itse asiassa paradoksaalisesti osoitus siitä, että Yle on jonkinasteisen julkisen kontrollin piirissä. Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksen käytänteet ovat olleet jopa piinallisen yksityiskohtaisen tarkastelun alaisena. Politiikassa julkiset skandaalit ovat paradoksaalisesti myös terve merkki siitä, että poliitikkojen toiminta on valvonnan alla: diktatuureissa ei ole skandaaleja.
Valitettavasti jännite politiikan ja journalismin välillä on muurattu syvälle Ylen perustukseen. Vuosikymmenestä toiseen poliitikot ja toimittajat ovat olleet tukkanuottasilla siitä, millaista journalismia Ylen tulisi tehdä. Suomen kokoisessa maassa Ylen kaltaista tärkeää instituutiota ei olisi mahdollista rahoittaa millään muulla keinoin kuin valtion verolla tai vastaavalla maksulla. Kun eduskunta päättää valtion varojen käytöstä, houkutus puuttua Ylen ohjelmien sisältöön on ollut toistuvasti liian suuri. Näin tullee olemaan myös jatkossa.
Erkka Railo on erikoistutkija Turun yliopistossa.