Yleisradion tv-uutisten päälähetyksessä havisivat lauantai-iltana historian siivet. Uutisankkuri Eva Polttila kertoi Jyväskylän yliopistossa tarkastetusta Turo Uskalin väitöskirjasta. Sen sanoma oli tyly: Yleisradion uutisointi Neuvostoliitosta vuosina 1957-75 oli neuvostopropagandan suurimpia saavutuksia Suomessa.
Se joka muistaa Aarre Nojosen, Juhani Lindströmin ja myöhemmiltä vuosilta vielä jonkun muunkin tekemiä neuvostouutisia, voi tuskin väittää väittelijälle vastaan. Kukapa sen nähnyt unohtaisi, kun Nojonen seisoi keskellä lainehtivaa neuvostoviljapeltoa, riipi tähkiä ja kertoi, että läntinen taantumus puhuu mukamas Neuvostoliiton viljapulasta.
Filosofian lisensiaatti Uskalin väitöskirjan nimi on osuvasti Älä kirjoita itseäsi ulos. Moskovaan lähteneet kirjeenvaihtajat saivat esimiehiltään matkaevääkseen tuolloin neuvon, ettei pidä tehdä liian kriittisiä juttuja ja hankkia näin itselleen karkotusmääräystä.
Se ei ollut kelvoton neuvo. Jospa kaikki olisi tuohon jäänytkin. Ylen jotkut kirjeenvaihtajat menivät vain pidemmälle, ja vielä tieten tahtoen. Moskova-veteraani Reijo Nikkilä muisteli (HS 29.8.), että neuvostouutistoimisto APN teki reportaaseja, jotka sitten Nojonen spiikkasi suomeksi. Uutisia hän sen sijaan kirjoitti ihan itse!
Tiedotusvälineelle riippumattomuus ja luotettavuus ovat vaikeimmin hankittavaa ja nopeimmin häviävää pääomaa. Iltalehti joutui noloon valoon kirjoitellessaan Tony Halmeen huonosta kunnosta. Laatulehti The New York Times oikoi Jason Blairin lööperijuttuja sivutolkulla ja antoi päätoimittaja Howell Rainesille ja toimituspäällikkö Gerald Boydille potkut. Yle välitti neuvostosumutusta pari vuosikymmentä ja kuittasi sen yhdellä lauantai-illan uutisella. Tapaukset eivät ole yhteismitallisia, mutta samasta asiasta, tiedonvälityksen luotettavuudesta, on lopun perin kysymys.
Yleisradio oli neuvostouutisoinnissaan pahimmillaan suomettuneempi kuin Suomi itse. Suomella oli sentään Kekkonen ja etenkin ulkoministeriö, jotka pistivät kampoihin minkä pystyivät, kun itänaapuri yritti levittää vaikutusvaltaansa yhä syvemmälle Suomen asioihin. Neuvostokoneisto ei valinnut Yleisradiota propagandatorvekseen sattumalta, sillä olihan televisio noussut tehokkaimmaksi vaikutuskanavaksi, joka tavoitti laajimmat yleisöt.
Suomettuneisuutta oli paitsi Ylen Moskovan-konttorissa myös Pasilassa. Kukapa ei muistaisi vaikkapa ohjelmia Näin on naapurissa ja Naapurineljännes eikä Reino Paasilinnankaan neuvostoreportaaseja voi olla unohtamatta. 1980-luvulle tultaessa Yleisradion linja alkoi muuttua ja korjautuikin journalistisesti kestävälle pohjalle.
Uskalin mukaan tutkimusajanjaksoa voi pitää neuvostopropagandan yhtenä suurimpana saavutuksena Suomessa ja suomalaisen journalismin yhtenä suurimpana tappiona. Lehdetkin sortuivat julkaisemaan vuosikausia APN:n "huomioitsijoiden" propagandakirjoituksia. Kokonaisuudessaan tuo perintö painoi paljon vielä myöhempinäkin vuosina, ja oikeastaan taakasta vapauduttiin lopullisesti vasta pitkin 1990-lukua. Samantapainen synti painoi myös kotimaista Kekkos-kirjoittelua. Uusia väitöskirjojen aiheita siis piisaa.
Maan tapaa on tietysti helppo puolustaa sanomalla, että olot olivat mitä olivat. Suomi oli sodan jäljiltä kaikin puolin heikko, Neuvostoliitto oli voimansa tunnossa, ja kylmä sota oli hyytävimmillään. Hyvät syyt eivät silti selitä sitä, miksi kumarrettiin syvempään kuin olisi ollut edes tarvis.
Tutkimusajankohdan työskentelyolot olivat Neuvostoliitossa kieltämättä vaikeat. Ensin oli ylhäältä annettu sensuuri, mutta sitten tuli omaehtoinen itsesensuuri. Vaikeat olot eivät silti estäneet monia kirjeenvaihtajia etenkään sanomalehdissä antamasta sanavalinnoilla, rivien väliin kirjoittamisella, sitaattimerkkien käytöllä ja monilla muilla nokkeluuksilla kertomasta Neuvostoliitosta hyvinkin epämiellyttäviä tosiasioita.
Suoraselkäisiä oli. Heistä voi mainita Kansan Uutisten Jarno Pennasen ja Sisko Kiurun; Pennanen sai lähteä Moskovasta kesken kauden, eikä Kiuru saanut uutta työlupaa. Uudelle Suomelle kirjoittanut Jaakko Kaurinkoski ei kelvannut Moskovalle heti STT:n yhteispohjoismaiseksi kirjeenvaihtajaksi. Mitä teki Yleisradio? Sen pomot antoivat Nkp:n Suomi-asiantuntijoiden käytännössä valita pitkään Yleisradion Moskovaan lähettämät kirjeenvaihtajat.
Toimin itse Moskovan-kirjeenvaihtajana 1987-91. Meno oli vapaampaa, oli perestroika,glasnost ja Mihail Gorbatshov. Moni asia oli silti ennallaan. Moskovan ulkopuolelle ei saanut matkustaa ilman ennakkolupaa. Kotiryssä valvoi tekemisiä. Puhelinta ja asuntoa kuunneltiin. Jos sattui kirjoittamaan liiankin selvää suomen kieltä, virasto löi leiman, joka oikeutti asumaan enää puoli vuotta. Normaalisti tuli kahden vuoden leima. Minulle tuli kerran puoli vuotta. Kun Neuvostoliitto alkoi sitten hajota, isonveljen valvonta höltyi. Ei tarvinnut varoa, mitä kirjoitti ja mitä ei. Saattoi kirjoittaa vapaasti, mitä näki ja kuuli.
Tiedonvälityksen uskottavuus on taas ajankohtainen. Sanomalehdet Ilkka ja Keskisuomalainen ovat vihjailleet kolumnitasolla, että tasavallan presidentti Tarja Halosella olisi Irak-skandaalissa ehkäpä tiedettyä suurempi osuus. Kolumneista on tehty uutisia eli on syntynyt vaikutelma, että jotakin sieltä voisi löytyä, jos vain valtamedian sopulit viitsisivät kaivaa. Jos kolumnisteilla on faktoja, ne on syytä lyödä pöytään.
Neuvostoliitosta oli kyllä käytössä faktoja, mutta etenkään Yleisradiossa ei niitä moneen vuoteen kerrottu. Irak-kohussa pula kiistattomasta Halos-näytöstä ei näytä estävän spekulaatioita. Molemmat lajit ovat vähäarvoista journalismia.