On suuri taito tulla hyväksytyksi. Ehkä se ei ole varsinaista neroutta, mutta nykymaailmassa se on tavoiteltava kyky.
Uskoisin että kun Eric-Emmanuel Schmittin näytelmät pääsevät kerta kerralta parrasvaloihin ja tv:n menestysohjelmiin ja kun jotkut niistä (useimmat?) ovat viikkokaupalla kirjallisuuspalkintojen raatien odotuslistoilla, täytyy niiden jollain tavalla iskeä aikamme hermoon.
Ulkomaillakin ne pääsevät suosikkien joukkoon, kuten nyt esimerkiksi Saksassa, tuskin minkään uuden EU-politiikan "kovan ytimen" kulttuuripolitiikan ansiosta, vaan kokonaan muista syistä jotka liittyvät tekijän taitoon.
Tietysti Schmitt on kokenut teatterin tekijä, kokenut myös kirjailijana.
Ajankohtaisuus
sen tekee
Kokenut kokeilee yhä: Eric-Emmanuel Schmittiltä on tullut 1980-luvulta alkaen säännöllisesti sekä romaaneja että näytelmiä, joista viimeiselle veikattiin jopa suurta kirjallisuuspalkintoa - tosin ennen Goncourtin pikkuskandaalia, tämä juryhän juhli kunniavanhuksen ikään pääsemistään (sata vuotta!) viekkaasti palkitsemalla aikataulun vastaisesti tunnetun kriitikon Jacques-Pierre Ametten tarinan Berthold Brechtin rakastajattaresta, ettei kukaan muu ehtisi ensimmäiseksi.
No, tuskin rakastattaren ovella oli edes tungosta, mutta ketään uutta näytelmäkirjailijaa ei voitu nostaa jalustalle heti tämän jälkeen ja Schmitt jäi oman taitonsa ja kohtalonsa varaan.
Olen miettinyt hänen salaisuuttaan ja sitä, että kitsaatkin kustantajat ottavat heti jättipainoksia hänen teksteistään, varmoina niiden menestyksestä.
Uskoisin ainakin kahteen valttiin, jotka ovat Schmittin menestystentakeina. Ensinnäkin hän valitsee huolellisesti itse sekä ohjaajan että näyttelijät, jotka ovat poikkeuksetta tähtiä, sellaisia kuin Danielle Darrieux (Molière-palkinto viime vuodelta) tai filmeistä tunnettu Charlotte Rampling, joka on suostunut tänä syksynä nousemaan ensimmäistä kertaa bulevardi-teatterin näyttämölle täysin tietoisena siitä, että kun tekstistä otetaan 60 000 kappaleen painos, kyllä se yleisöä vetää myös teatteriin.
"Julma" ote -
nykyaikaa?
Näin tietysti kävikin. Vaikka näytelmä Pieniä aviollisia rikoksia on mielestäni henkevä kuten Schmittin näytelmät yleensäkin, on se ensi näkemältä vähän heppoinen. Siinäkin kyllä pelaa tekijän hauska ja ilkeä virtuoosin-dialogi, mutta eipä ole vältytty uskomattomilta käänteiltä ja vähän väkinäiseltä julmuudelta.
Noin illan puoliväliin asti uskotaan sairaalasta kotiin palaavan aviomiehen muistinmenetykseen, pahaan kompastumiseen kotona ja aivotärähdykseen, mutta kun tuota menetettyä menneisyyttä etsiskellään perin pohjin, havaitaankin avioliiton suurimmaksi rikokseksi viehättävän vaimon tekemä murhayritys: hän oli valmis tappamaan miehensä voidakseen muuttaa avioelämän kulkua jännittävämmäksi liiton arkistumisen ja lukuisten aviollisten laiminlyöntien takia.
Siis muistinmenetys oli pelkkää komediaa; mies tiesi alun perin vaimonsa kataluuden ja silti oli valmis rakastamaan tätä edelleen vaimon sanelemien uusienkin ehtojen uhalla.
Mitä minä oikeastaan tässä julmuutta valittelen? Eikö juuri se kuulu nykyaikaamme kaikissa muodoissaan?
Kun kuulee ja näkee sovittamattomia aviollisia riitoja, eroja ja tappeluita ja lukee niistä, ei voi kieltää niiden ajankohtaisuutta. Luin uudelleen pari Schmittin näytelmää, muun muassa Valognes'in yön (1991), naisten langettaman tuomion Don Juanille. Siinäkin kiintyy huomio ei vain uhrien vaan itse syytetyn julmuuteen.
Täydentäessäni aukkojani tuoreimmassa ranskalaisessa kirjallisuudessa, huomasin erään suosikkini Amélie Nothombin käyttäneen juuri samaa, ehkä tyylillisesti vielä paisutellumpaa julmuutta kahdessa viimeisessä romaanissaan.
Ja sehän tiedetään, että Amélien kaikki kirjat ovat menestyksiä, niin viime vuoden Erisnimien tietosanakirja kuin tämän syksyn Antéchrista, molemmat Albin Michelin -kustantamon ja lehtien juorupalstojen kärjessä.
Jospa lainaisin tekijää: "Kirjailijalle ei ole suurempaa houkutusta kuin kirjoittaa murhaajansa elämäkerta... Tietosanakirjan nimi nostaa esille kaikki ne nimet jotka murhaajani lausui ennen kuin langetti minulle tuomionsa."
Kirjassa esiintyy nuori tyttö poikkeukselliselta nimeltä Plectrude. Hänen äitinsä oli hirttäytynyt vankilassa synnytettyään lapsensa, ja "suojellakseen" tätä hän oli myös surmannut nuoren isän jo ennen tytön syntymää.
Outo nimi ja kohdusta peräisin oleva tiedoton muisti saa tytön itsensäkin poikkeukselliseksi ja tietoiseksi omasta ruumiistaan jota on nykytavan mukaisesti kidutettava olemalla syömättä - lihominen on suurin synti - kiusaamalla itsensä luukatoon raa'alla dieetillä ja tanssijan koulutuksella.
Uskomaton
kohtalo
Vielä uskomattomilta tuntuvat ne vertauskuvalliset murhat joihin Plectruden on turvauduttava: itsensä kiusaaminen, katkenneet jalat ja nimen muuttaminen tietosanakirja Robertin kaimaksi ovat vain alkua.
Kun hän yrittää heittäytyä Seineen, hänet yrittää pelastaa kouluajan rakastettu, mutta turhaan: suhde päättyy toistensa syyttelemiseen kuin paraskin aviollinen rikos Schmittin tapaan.
Asiaan kuuluu lisäksi, että näihin rikoksiin kuuluu, kuten Antechristassa, vallan käyttö: Rakkaus on enimmäkseen sitä ja partnerin syyllistämistä Ameliella vielä enemmän kuin Eric-Emmanuelilla. Amélie on lisäksi lavastanut kirjaansa oman itsensä, jota onneton Plectrude käyttää maalitaulunaan...
Miksi? Ehkä vapauttaakseen hänet pakkomielteistä, joihin edes tusinan verran romaaneja ei ole vielä pystynyt.
Ei kai riitä, että puhun näiden kirjojen ja näytelmien uskomattomista piirteistä ja vaikenen monesta sellaisesta asiasta jotka vaikuttavat niiden suosioon. Niihin kuuluu myös toisen ihmisen nöyryyttäminen ja hyväksikäyttö - sekin hyvin tyypillistä nykyään.
Kun Antechristan 16-vuotias Blanche jakaa huoneensa ja perheensä häikäilemättömän opiskelijatytön kanssa, ei siinä ole mitään kristillistä alistumista, vaan yksinäisyyttä, mustasukkaisuutta ja lopulta vihaa: lukemattomia symbolisia, koskaan toteutumattomia murhia.
Se lienee yksi syy näiden kirjojen menestykseen muun muassa niiden nykynuorten keskuudessa, jotka tahtovat purkaa väkivaltaisesti kaikki tunteet, nekin jotka piti ennen salata. Kaikkein tehokkainta lienee niistä puhuminen niin hirtehisesti, että kukaan ei voi niistä ensi alkuun ottaa todesta.
Huumori on tapa herätellä meitä silloin kun maailma ja ihmissuhteet ovat suurimmassa ja vakavimmassa vaarassa.
Kirjat:
Eric-Emmanuel Schmitt: Petits crimes conjugaux (Albin Michel 2003).
Amélie Nothomb: Antéchrista (Albin Michael 2003).