"Myy! Myy heti!"
Teatterikesän yleisö huudahtelee kiihkeitä ohjeita ennen New Yorkin pörssin sulkeutumista. Suomessa kello on vaille yksitoista illalla, New Yorkissa 15.45. Ilmassa on aitoa jännitystä. Pelissä ovat esityksen lipputulot, 2 746 euroa.
Saksalaisen Chris Kondekin pörssikurssidraama on onnistunut sitomaan katsojat spontaaniin narratiiviin, jonka markkinat luovat. Pelin himo, voiton tahto, addiktio on herätetty.
Esityksen nimi Dead Cat Bounce tarkoittaa keinotekoista pörssinousua. Näyttämö on täynnä tietokoneita, piuhoja, projektoreja ja valkokankaita. Katsojat seuraavat minuutti minuutilta, kuinka pörssi elää, sentit vaihtuvat osakekurssien pilkun perässä. Pääosassa on markkinatalous, vain kaksi lavalla olijoista on näyttelijöitä. Tämä on työteatteria; tekijät toimivat kuin meklarit: etsivät sijoituskohteita ja vertailevat käyriä.
Tällaista teatteria ei Suomessa ole nähty eikä tehty. Todellisuus ohjaa näytelmää. Sitä on verrattu tosi-televisioon. Tilanne on kiihkeästi tässä ja nyt.
Pörssi tekee tepposen
Tänä torstai-iltana todellisuus oli jälleen kerran ottanut ohjat: Lontoon terroriuhka pudotti lentokoneyhtiöiden kurssit. Tampereen yleisö pohti, sijoitetaanko lipputulot vahvassa nousussa olevaan turvallisuusbisnekseen vai naisten vaatteisiin.
Päivässä 1,5 triljoonaa dollaria siirtyy pörsseissä edestakaisin. Kondek pyrkii osoittamaan talouden ja politiikan liiton. Mukana on ripaus markkinatalouden kritiikkiä: voitot syntyvät ulkoistamisista, palkkojen, tukien, ammattiyhdistyksen ja hyvinvointivaltion nakertamisesta.
Pörssikurssidraama on riskibisnes. Jännite esityksessä on riippuvainen ulkopuolisesta tekijästä, kasvottomasta pörssistä. Tällä kertaa kurssit ovat valmiiksi alhaalla, mutta uutistapahtumat nostavat jännitettä. Toisen kerran esityksen historiassa sijoitusdraama ei pääty kuviin New Yorkin pörssin kellon lyönnistä vaan BBC:n televisiokuviin asuintaloa piirittävistä englantilaispoliiseista.
Sijoittajia tässä esityksessä oli 119. Tavoitteemme oli 35 dollaria voittoa. Tappiomme on vähän enemmän, 39 dollaria. Joudumme menemään nälkäisinä kotiin. Draama ja spekulaatiot jatkuvat television puolella.
Sveitsin naudanlihavuori
Samankaltaista teatterityyppiä kuin Dead Cat Bounce edustaa sveitsiläisen Stefan Kaegin Mnemopark. Näyttämöllä on 37 metriä pitkä pienoisrautatie. Esiintyjät ovat pienoismalliharrastajia ja yksi näyttelijä. Tekijä on tunnettu siitä, että hän pyrkii työskentelemään muiden kuin ammattinäyttelijöiden kanssa.
"Näyttelijöitä ei voi käyttää spesialisteina. He ovat tavallaan myrkyttyneet", Kaeg perustelee.
Pienoismallissa on outoa vetovoimaa. Se on miniatyyrimaailma 1:87 mittakaavassa, nostalginen pienois-Sveitsi, jossa Alpit, lehmät, kylät ja asemat ovat kohdallaan.
Kaegin piikki on se, että jokaisessa pysähdyspaikassa filmataan Bollywood-elokuvaa.
Pienoisveturin nokassa on kamera, joka välittää kuvaa valkokankaalle. On kuin jyskyttelisi kyydissä läpi Emmental-maiseman ja alppisuklaalandian. Radan varrella on myös lihavuori, jonka rinnettä pitkin vuotaa maitopuro: se todistaa massiivisesta naudanlihan ja maidon ylituotannosta Sveitsissä.
Sveitsi avataan katsojalle tilastoina, joita näyttelijä välillä luettelee: Sveitsissä on 5 055 neliökilometriä alppiniittyjä, 7,6 miljoonaa kanaa ja asukasta. Tilastojen kautta repeää auki laajempi yhteiskunnallinen muutos, joka yhdistää länsimaita. Suomi ei ole kaukana.
Sveitsi onkin vaarassa suomettua. Mnemoparkin mukaan se tarkoittaa uhkaa, että viljelymaat muuttuvat metsä-Suomeksi. Japanissa "renaturoidaan" kranaateilla golfkenttiä, koska niiden vedentarve on sama kuin pienen kaupungin.
Kaeg ei allekirjoita tekevänsä poliittista teatteria. Hän puhuu dokumenttiteatterista. Seuraava projekti on lasiseinäinen rekka-auto, jonka sisältä yleisö katsoo oman kotikaupunkinsa "epäpaikkoja", satamia ja takapihoja. Aidot puolalaiset rekkakuskit tilittävät samalla elämäänsä.
Tilastot tuntuvat
Tilastonäytelmien buumi on tullut myös Suomeen. Esa Leskisen ja Mika Myllyahon Ryhmäteatteriin ohjaama ja dramatisoima Helsingin taivaan alla kertoo tilastojen pohjalta ja varjossa työttömäksi jäävän nappityöläisen ja apuhoitajan tarinan. He syöksyvät Murphyn lain omaisesti vääjäämättä läpi yhteiskunnan turvaverkkojen. Tilastoja käytetään ihan vastaavasti kuin Mnemoparkissa: taustapeilinä.
Esitys tapahtuu yhtä paljon näyttämöllä kuin kulissien takana ympäri teatteritaloa. Sieltä ne tuodaan yleisön eteen kolmelle screenille samoin kuin Kristian Smedsin Kolmessa sisaressa Kajaanin kaupunginteatterissa. Tekijätiimi tunnustaa julkisesti velkansa.
Konsepti toimii. Tulos on hetkittäin riipaiseva ja sitten hyväkkään hauska - kiitos etenkin haastattelijana ja kommentaattorina toimivan Juha Kukkosen ja verkossa pyristelevän eroavan pariskunnan Janne Reinikaisen ja Minna Suurosen.
Voisiko nykyajan sankari olla työtön impotentti? kysyy tilastollisesti todennäköinen päähenkilö Pepe Laine.