Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan joulukuussa 2013 julkaistun mittauksen mukaan yleisen asevelvollisuuden kannatus on säilynyt korkeana. Vastanneista 68 prosenttia halusi säilyttää nykyisen järjestelmän. Siirtymistä valikoivaan varusmiespalvelukseen kannatti 20 prosenttia ja siirtymistä palkka-armeijaan 11 prosenttia. Yleisen asevelvollisuuden kannatus on viimeisen vuosikymmenen aikana kuitenkin pudonnut hieman yli 10 prosenttia, joten huoli sen tulevaisuudesta on kasvanut.
Valtaosa suomalaisista pitää yleistä asevelvollisuutta edelleen meille parhaiten sopivana järjestelmänä. Sen kannatukseen vaikuttavat erityisesti historialliset kokemukset. Suomi suoriutui kylmästä sodasta kansallisen puolustuksensa varassa, joten monet uskovat vanhojen ratkaisujen toimivan jatkossakin. Yleisellä asevelvollisuudella nähdään merkitystä myös yhteiskunnallisen kasvatustyön näkökulmasta; sen myötä miesikäluokka toisensa jälkeen pääsee osallistumaan konkreettisesti suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen.
Vaikka yleisen asevelvollisuuden suosio on yhä kiistaton, kohdistuu siihen pidemmällä aikavälillä paineita, joihin ei vielä ole löydetty tai edes etsitty ratkaisua. Säilyykö sen kannatus yhtä korkeana? Jo nyt on havaittavissa, että nuorimmat ikäluokat eivät kannata automaattisesti nykyistä järjestelmää. Usko suomalaisten kykyyn puolustaa omaa maataan ei enää ole siirtymässä automaattisesti varusmiespalvelusikää lähestyville tai palvelun juuri suorittaneille.
Siksi ei ole mikään ihme, että puolustusvoimissa on panostettu erityisesti varusmiespalveluksen kehittämiseen. Kyse ei ole pelkästään sen imagon parantamisesta vaan siitä, että turvallisuusympäristön ja teknologian muutokset asettavat maanpuolustukselle uusia tehtäviä. Risto Siilasmaan johdolla istunut työryhmä antoi vuonna 2010 valmistuneessa raportissaan yli 70 toimenpidesuositusta järjestelmän uudistamiseksi. Ne on otettu vakavasti, sillä puolustusvoimat on saattanut niitä johdonmukaisesti täytäntöön.
Ripeästä uudistustyöstä huolimatta asevelvollisuusjärjestelmän tulevaisuuteen liittyy haasteita, joihin vastaaminen saattaa osoittautua vaikeaksi. Edellä on jo viitattu sen kannatuksen hitaaseen alenemiseen. Kun otetaan huomioon se, että aikaisempaa useampi myös keskeyttää palveluksen, ollaan joidenkin mielestä jo lähellä tilannetta, jossa ei voida enää puhua yleisestä asevelvollisuudesta. Jos aikaisempaa useampi jättää varusmiespalveluksen suorittamatta, voi palveluksen suorittaneiden tyytymättömyys kääntyä kasvuun.
Puolustusbudjetin osuus bruttokansantuotteesta on alentunut tasaisesti kylmän sodan päättymisen jälkeen. Parhaillaan käynnissä olevan puolustusvoimauudistuksen aikana siitä leikkautuu jälleen noin kymmenesosa. Kun puolustusmateriaalin hinta on samaan aikaan noussut määrärahoja nopeammin ja kun puolustusvoimat kamppailee materiaalin massavanhenemisen kanssa, saattaa edessä olla laihoja vuosia. Varusmiespalveluksesta ei kuitenkaan ole haluttu leikata.
Sen on pelastanut sen halpuus suhteessa muihin järjestelmiin, mutta jossain vaiheessa leikkaukset saattavat ulottua pakosta siihenkin.
Eräissä puheenvuoroissa on väitetty, että yleisen asevelvollisuuden halpuus on näennäistä ja riippuu laskentatavasta. Jos otetaan huomioon yleisen asevelvollisuuden välilliset kustannukset – opintojen lykkääntyminen, työvoiman ulkopuolella olo palveluksen ajan ja niin edelleen, – ei taloudellinen saldo olisi enää yhtä kiistaton. Toinen keskusteluun ajoittain nouseva aihe liittyy sukupuolten tasa-arvoon. Nykyjärjestelmä ei voi olla tasa-arvoinen, kun vain miehet joutuvat suorittamaan varusmiespalveluksen. Ratkaisuksi on esitetty muun muassa molempia sukupuolia koskeva yhteiskuntapalvelus, mutta monien mielestä se ei ongelmaa ratkaisisi.
Myös kansainvälinen kehitys asettaa yleiselle asevelvollisuudelle uusia haasteita. Kun Suomen nykyinen järjestelmä sodan jälkeen – ja osin jo ennen sitä – luotiin, sodankäynnin muodot olivat toiset. Sotilaallinen ajattelu on nojautunut pitkälle maavoimiin, ja meri- ja ilmavoimilla on ollut lähinnä tukea antava rooli. Teknologisen kehityksen myötä merivoimien ja ilmavoimien merkitys on kuitenkin kasvanut. Edellistä tarvitaan merenkulun kannalta tärkeiden kulkureittien turvaamiseen ja rannikolla olevien kohteiden suojaamiseen. Ilmavoimilla taas on tärkeä tehtävä ilmatilan valvonnassa sekä strategisesti tärkeiden kohteiden suojaamisessa.
Merivoimien ja ilmavoimien tehtävien hoitaminen edellyttää nykyaikaista teknologiaa sekä pitkää ja vaativaa koulutusta, johon nykyinen varusmiesaika ei riitä. Palkatun henkilöstön osuus on niissä huomattavasti suurempi kuin maavoimissa – mitenkään maavoimien suurta merkitystä aliarvioimatta. Monet ovat myös sitä mieltä, että keskinäisriippuvuuden kasvaessa turvallisuutta luodaan entistä enemmän eri valtioiden yhteistyöllä. Monet kansainväliset tehtävät edellyttävät yksittäisiltä henkilöiltä valmiuksia, joita pelkällä varusmiespalveluksella ei ole mahdollista hankkia. Edellä mainituista syistä johtuen on ilmeistä, että varusmiespalveluksen asemaa joudutaan pohtimaan vakavasti viimeistään ensi vuosikymmenellä. Samalla nousee esiin myös kysymys sotilaallisesta liittoutumisesta. Silloin tulee muistaa, että menneisyydestä on hyvä ottaa oppia, mutta se ei saa muodostua välttämättömien uudistusten esteeksi.
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.