Yleisen asevelvollisuuden lopettamisen perusteeksi ei riitä se, että monet muutkin ovat niin tehneet. Niin kauan kun Suomi ei kuulu sotilas-liittoihin, nykyisestä järjes-telmästä on syytä pitää kiinni.
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, SDP:n kansanedustaja Liisa Jaakonsaari on roolissaan esiintynyt kiitettävän aktiivisesti. Hän on tuonut julkiseen keskusteluun ajatuksia, jotka eivät aina ole edustaneet hänen oman puolueensa valtavirran saati Suomen ulkopoliittisen johdon perinteisiä näkemyksiä. Tällaiset avaukset ovat tarpeen. Vanhoja käsityksiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan sisällöstä on syytäkin aika ajoin kyseenalaistaa, koska myös maailma Suomen ympärillä muuttuu.
Jaakonsaaren uusi avaus koskee Suomen yleistä asevelvollisuutta. Demarin haastattelussa viime perjantaina hän esitti selvitettäväksi, onko laajaan reserviin perustuva varusmiesarmeija Suomessa enää tarpeellinen. Sopiva asian selvittämisen paikka on Jaakonsaaren mielestä puolustuspoliittinen selonteko vuonna 2008. Räväkkänä sanankäyttäjänä hän kutsuu Suomea "yleisen asevelvollisuuden ulkomuseoksi".
Jaakonsaari muistuttaa myös, että Suomen asevelvollisreservi on Euroopan suurimpia ja että muissa pohjoismaissa vain pieni osa ikäluokasta kutsutaan asepalvelukseen. EU:ssakin yhä harvemmassa maassa on tulevaisuudessa yleinen asevelvollisuus.
Näitä seikkoja ei voi kiistää. Silti ne eivät vielä riitä perusteluiksi Suomen järjestelmän perusteiden muutokselle. Ei Suomessa kannata hylätä yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaa järjestelmää vain siksi, että jossakin muualla on niin tehty.
Perustelujen pitää lähteä siitä, millainen järjestelmä sopii parhaiten Suomen oloihin ja millainen armeija nykyisessä tilanteessa takaa tehokkaimmin maan turvallisuutta. Niin kauan kun Suomi on sotilasliittojen -- käytännössä Naton -- kollektiivisen turvan ulkopuolella, yleiseen asevelvollisuuteen perustuva järjestelmä on sopivin ja luontevin ratkaisu sille.
Yleisessä asevelvollisuudessa ja laajassa reservissä on monia vahvuuksia. Tärkeimpiä niistä on hinta. Sotilaallinen maanpuolustus on pystytty hoitamaan Suomessa ehkä kustannustehokkaammin kuin missään muualla. Vähäinen asia ei ole sekään, että yleinen asevelvollisuus pitää yllä maanpuolustushenkeä, joka Suomessa on pysynyt vuosi vuoden jälkeen korkeissa lukemissa. Sen merkitystä ei rauhan aikana ehkä huomata, mutta kriisin tullen se on tärkeä tekijä, kuten Suomen historia osoittaa.
Oma sosiaalinen merkityksensä on silläkin, että asevelvollisuusarmeijassa kohtaa toisensa koko ikäluokka, rikkaat ja köyhät, välkyt ja hitaammin oppivat. Sitä moni sanoo jopa arvokkaimmaksi armeijan antamaksi opetukseksi.
Ei Jaakonsaarikaan tarkkaan ottaen vaatinut yleisen asevelvollisuuden lopettamista vaan asian selvittämistä. Puhe ulkomuseosta tosin viittaa siihen, että hän on valmis remonttiin. Vaikka puolustusvoimien sisältä asiasta ei julkisuuteen kantoja huudella, sielläkään nykyisen järjestelmän tuki ei taida olla rikkumaton.
Eduskunnassa yleisen asevelvollisuuden kannatus on vahvaa. Ammattiarmeijassa pelottaa ennen kaikkea sen kalleus. Aiheellinen kysymys on sekin, miksi nyt hyvin toimivaa järjestelmää pitäisi lähteä muuttamaan.
Niin kauan kun Suomi nojaa itsenäiseen maanpuolustukseen, nykyinen järjestelmä on hyvä. Jos Suomesta tulisi Naton jäsen, asia joutuu uuteen harkintaan. Nyt sen aika ei ole.