Yle ei voi lähteä siitä, että sen toimintaedellytykset turvataan hinnalla millä hyvänsä.
Yleisradio on, karvoineen kaikkineen, tärkeä osa suomalaisten jokapäiväistä elämää. Radiota kuunnellaan, televisiota katsotaan ja netissä käydään. Television omistavien on maksettava televisiomaksua, vaikkei Ylen palveluja käyttäisikään.
Arvostettu kansallinen asema ei anna Yleisradiolle oikeutta edellyttää, että sen toiminta voisi entisellään saati sitten kasvaa riippumatta siitä, mitä ulkopuolisessa maailmassa tapahtuu. Tällaista automaattiajattelua on ilmassa, kun Yleisradion lähivuosien rahoitusta ja hallintomallia valmistellaan tänä syksynä. Moinen itseriittoinen ajattelu istuu huonosti siihen, että kutakuinkin kaikissa muissa yrityksissä käydään läpi kipeitä sopeutusprosesseja.
Yleisradion toimitusjohtaja Mikael Jungner kertoi viime viikolla, että jos päätökset Ylen rahoituspohjasta pitkittyvät, se voi johtaa enimmillään 300 työpaikan vähenemiseen vuosina 2011-12. Se olisi noin kymmenesosa yleisradioyhtiön henkilöstömäärästä. Lisäksi liipaisimelle voi joutua kolmannes Ylen ulkopuolelta ostettavista ohjelmista.
Jungnerin ulostulo oli taiten ajoitettu, sillä hallituspuolueiden on tässä kuussa määrä käsitellä Yleisradion hallintomallia ja rahoituspohjaa. Lisäksi hallituksen päätettäväksi tulee Ylen hallintoneuvoston esitys ensi vuoden tv-maksun korotuksesta.
Toimitusjohtajan lausunnossa on painostuksen ikävä sivumaku. Yleläinen ajatusketju kulkee niin, että yhtiön rahoituspohjan pitää pysyä ennallaan kaikissa olosuhteissa. Tällainen ylellisyys on tietysti ruhtinaallista, mutta taantumassa kärvistelevissä yrityksissä sula mahdottomuus.
Kun toimintojen jatkuva kriittinen arviointi ja tarvittava karsinta ovat karua arkea kaikkialla muuallakin, miksei sen pitäisi olla samaa Ylessäkin? Yleisradio toki kävi raskaan säästökuurin läpi muutama vuosi sitten, mutta jos se ei riitä uusissa oloissa, uutta kierrosta ei voi torpata sillä, että vastahan sellainen tehtiin.
Ylen hallintoneuvosto esitti ensi vuoden televisiomaksuun neljän prosentin korotusta. Esitys on kyllä yläkanttiin, sillä taantuman oloissa korotusten, jos niitä tehdään, tulee olla hyvin maltillisia.
Yleisradion älähdys näyttää johtuvan siitä, että sen lähivuosien rahoituksen betonoinut, vahvasti tilaustyöltä maistunut kansanedustaja Mika Lintilän työryhmän esitys joka kodin Yle-verosta on joutunut ansaitusti vastatuuleen. Viestintäministeri Suvi Lindén on lykännyt yleisradiolain voimaantulon vuoteen 2012 eli vuoden kaavailtua pidemmälle.
Samalla näyttää siltä, että Lintilän esittämä Yleisradion hallintomalli menee ainakin jossakin määrin uusiksi ja että "julkisen palvelun mediamaksuun" perustuva Ylen rahoitusmalli voisi muuttua budjetista tulevaksi rahoitukseksi. Lintilän työryhmä esitti, että Yleisradiota valvoisi vastakin poliitikoista koostuva hallintoneuvosto. Muidenkin tahojen eli esimerkiksi Ylen ulkopuolisten media- ja kilpailuoikeuden asiantuntijoiden mukaantulo valvontaelimeen on välttämätöntä.
Yhtä lailla tärkeätä on, että yleisradiolakiin tulisi lisäys, joka estäisi kilpailun vääristymisen joukkoviestinnässä. Terve kilpailu on moniarvoisen viestinnän ja kaupallisten viestintävälineiden tulevaisuuden kannalta elintärkeä kysymys. Tämä periaate löytyy myös EU-säädöksistä.
Yleisradion ja etenkin sanomalehdistön kesken on käyty kovaa sanasotaa. Sellainen kylvää epäluottamusta eikä ole pienessä maassa pidemmän päälle hyväksi. Alan toimijoille löytyy oma paikkansa viestintäkentässä. Oleellista on, että tervettä kilpailua ei vääristetä asettamalla kilpailuun osallistujia eri lähtöviivoille.