Metsäsotien nuori veteraani Matti Liimatainen palaa rintamalle toukokuussa. Hän ei usko metsäteollisuuden lähtevän Suomesta suojelukiistojen vuoksi.
Sota Ylä-Lapin metsähakkuista ei ole vielä ohi, vaikka ympäristöjärjestö Greenpeace veti peltiparakkinsa pois taistelutantereelta. Parhaillaan eletään välirauhan aikaa toivossa, että kiistat saataisiin ratkaistua neuvotellen.
Siltä varalta, etteivät neuvottelut etene Greenpeacen ja siihen tukeutuvien poromiesten toivomalla tavalla, ympäristöjärjestö on valmis palaamaan Lappiin. Aika näyttää millaisin työkaluin. Ei välttämättä samoine parakkeineen kuin talvella.
Maailmanlaajuista ympäristöjärjestöä on syytetty siitä, että se pelmahtaa kiistapaikalle, panee pystyyn hirmuisen mylläkän, hankkii näkemyksilleen julkisuutta, poistuu takavasemmalle ja jättää ihmiset tappelemaan keskenään. Suomen Greenpeacen metsävastaava Matti Liimatainen, 31, vannoo, ettei nyt käy näin.
"Taistelun loppua ei ole näköpiirissä. Me emme jätä tätä kesken, emme ikinä ole jättäneet. Ihmisten odotukset ovat suuret. Niin monet ovat meitä pyytäneet sinne tukemaan heitä", Matti Liimatainen sanoo pysähdyttyään Oulussa kotimatkalla Helsinkiin.
Matti Liimataista voi luonnehtia kaikkien 1990- ja 2000-luvun metsäsotien veteraaniksi. Hän on aina siellä, missä hakkuista revitellään. Kiltin opiskelijapojan oloinen nuori mies, jonka hiukset ovat vuoden 1969 teinimallia, on osallistunut metsäsotiin 1980-luvulla käydystä Talaskankaan taistelusta lähtien.
Talaskangas teki silloin alaikäiseen Liimataiseen vahvan vaikutuksen. Eräänlaiseksi sankariksi nousi taistelun komentaja iisalmelainen Janne Kumpulainen. Niin ikään hän muistaa näkyvästi esiintyneen Vuolijoen kirkkoherran Markku Simulan, joka piti saarnan suojelun ja suojelijoiden puolesta.
Simulan saarna lienee mennyt perille, sillä Matti Liimatainen on varjeltunut suuremmilta vammoilta, vaikka hän ei ole arkaillut panna hentoa kehoaan likoon koviinkin koitoksiin. Hän on sitonut itsensä kettingilläkin asiansa puolesta. Muutamaan vuoteen tuollainen toimintatapa ei kuitenkaan ole ollut muodissa.
Mökille lepäämään
Mikä sai nuoren miehen metsäuskoon, on Matti Liimataiselle arvoitus. Hänen näkemyksenä mukaan sattuma ohjaa ihmistä. Vai oliko syntymäpaikkakunnalla, voimakkaasta metsäteollisuudesta tunnetulla Äänekoskella, osuutta asiaan? Hän ei tiedä.
Matti Liimataisen matka Ylä-Lapista kotiin Helsingin keskustaan taittuu tällä kertaa vuokramaasturilla. Hän ei köröttele matkaa bussilla tai junalla, niin kuin jotkut ympäristönsuojelijat tekisivät.
Tammikuun alusta miltei yhteen putkeen töitä paiskineena hän myöntää takin olevan tyhjä. Lähimmät pari viikkoa kuluvat akkuja ladatessa maaseutuasunnolla; pottuja istutellessa ja päivää paistatellessa talon auringonpuoliselle seinustalla.
Lappi ei jätä rauhaan. Toukokuun puolivälissä hän palaa takaisin rintamalle tarkistamaan, missä mennään. Jos mennään hakoteille, hän on valmis uuteen taistoon. Vaara on suuri, sillä vastassa on mahtava Metsähallitus, joka Liimataisen lailla kokee toimivansa oikein.
Matti Liimataisella on toimisto aina mukanaan. Se on pienessä repussa, jota hän raahaa olallaan, ja jota hän ei jätä hetkeksikään vartioimatta. Toimisto on yhtä kuin kannettava tietokone. Muutamalla näppäimen painalluksella saa yhteyden järjestöveljiin ympäri maailmaa.
"Viitisen vuotta sitten Ylä-Lapista otettiin yhteyttä meihin. Vuosia meni yhteyden rakentamiseen, sillä meidän ja poromiesten maailmat ovat melko kaukana toisistaan."
Liimatainen sanoo, ettei tällaista rähinää olisi syntynyt, ellei hakkuiden lopettamisesta olisi hyötyä paikallisille ihmisille. "Yksikään ympäristöjärjestö ei kehtaa tehdä tällaista omin päin."
"Typeriä" hakkuita
Greenpeacen näkökulmasta Ylä-Lapissa on kysymys ennen muuta valtionmetsien "typerästä" käytöstä. Poromiehillä kyse on muustakin: poroelinkeinon edellytyksistä.
Matti Liimatainen ei epäile, etteikö Metsähallitus hakkaa metsiä metsäteollisuuden sertifikaattien ja omien ohjeistustensa mukaisesti. Mutta hakkuumäärät ovat liian suuria ja niitä toteutetaan väärillä alueilla.
Ulkoisen olemuksen ja puhetavan perusteella Matti Liimataista on vaikea yhdistää terroristijärjestöksikin leimattuun Greenpeaceen. Puhetapa on hiljainen ja pehmeä; tarina toki juoksee. Väkivaltaiseksi kanankiihottajaksi häntä ei osaa kuvitella.
Poromiehet Greenpeacen kumppaneina herättävät kummastusta. Poroisäntiä ei ole mielletty erityisen ympäristöystävällisiksi. Poroja väitetään pidettävän enemmän kuin laidunmaat sallivat, ja petoeläimet on niiltä main ajettu moottorikelkoilla nurin.
"Porojako liikaa. Missä on sellainen tutkimus, johon tällainen väite perustuu?" Liimatainen kivahtaa. Hän väittää luonnon kestävän nykyisen määrän, ellei laidunalueita jatkuvasti kavenneta hakkuin ja allasrakentamisin.
"Poromiehet ovat yhtä ympäristöystävällisiä kuin muutkin ihmiset. Porotalous toimii pitkälle ympäristön ja luonnon ehdoilla."
Greenpeacessa ollaan hyvillään Ylä-Lapin yhteenoton tuloksista. Hakkuut on keskeytetty. Neuvottelut jatkuvat toisella pohjalla; mukana ovat metsäpaliskunnat ja saamelaiskäräjät.
Se, että "monet tahot ottivat kantaa poromiesten ja meidän puolesta", lämmittää Matti Liimataista. Erityisesti hän hehkuttaa sillä, että sekä Ruotsin että Norjan saamelaisalueilta irtoaa myötätuntoa.
Kaikki eivät hurraa saavutuksille. Lapissa mielipiteet jakaantuvat jyrkästi kahtia. Vanhat haavat aukesivat syvältä. Pelätään, että metsätyöt hiipuvat alueella, jossa työtä ei muutenkaan ole liikaa.
"Näin sanotaan aina. Metsätalouden menetyksiä liioitellaan. Montako sahaa on suojelun vuoksi suljettu?"
Liimatainen sanoo, ettei Greenpeace halua metsäteollisuuden loppuvan Suomessa. "Täällä on paljon hyvää metsätaloutta. Lähtökohtaisesti kyse on tulevaisuuden alasta, joka perustuu uusiutuviin luonnonvaroihin. Se on parempaa teollisuutta kuin moni muu."
"Me emme vastusta hakkuita yksioikoisesti. Kuitupuuta riittää. Kun metsäteollisuus puhuu tuotannon siirtämisestä muualle Suomesta, kysymys on muusta kuin suojeluvaatimuksista."