Oikeaa uhanalaisuusluokitusta ei Ylä-Lapin naalikannalle taida enää olla. Pelkona on, että seuraavaksi ne on todettava hävinneiksi", sanoo Metsähallituksen Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen suojelubiologi Matti Mela. Tunnetut poikaspesät ovat pysyneet tyhjinä jo vuosia. Toivoa kannan uudesta noususta pidetään vielä yllä metsästämällä kettuja erikoisluvalla naalien pesäalueilla.
Tukholman yliopiston vetämän Naali-Life -hankkeen aikana on Utsjoen, Inarin ja Enontekiön tuntureilta tavattu kaikkiaan noin 150 pesää. Perheen perustajia niihin ei ole kuitenkaan ilmaantunut neljän seurantavuoden aikana. Melan mukaan tuorein tunnettu pesintä on kuuden seitsemän vuoden takaa.
Ilmoituksia aikuisista naaleista tulee edelleen hieman toistakymmentä vuodessa. Kun niistä karsitaan epävarmat pois, jää arvioksi, että Ylä-Lapissa vaeltaa enintään 10-20 eläintä.
Muuttoapua ei ole odotettavissa pikaisesti myöskään Ruotsista tai Norjasta, missä naalit voivat hieman paremmin. Viime vuonna Ruotsissa syntyi satakunta pentua runsastuneen sopulikannan syrjäyttäessä hetkeksi ravinnon puutteen. Sopulien vähetessä niukkeni myös naalien synnytysinto. Tänä vuonna pentueita ilmaantui enää neljä. Norjan Finnmarkissa on havaintoja viidestä onnistuneesta pesinnästä.
Suomessa sen sijaan edes viime talven vahvat riekko- ja myyräkannat eivät saaneet ainakaan tunnettuja poikaspesiä asutuiksi.
Kettu vie elintilan
Ajoittain niukan ruuan lisäksi naalien elinmahdollisuuksia kaventavat ketut, jotka ovat nopeasti runsastuneet sen jälkeen kun EU kielsi myrkkypyynnin. Reilussa kymmenessä vuodessa kettu on edennyt koivuvyöhykkeiltä tunturialueille. Mela korostaa, että tunturiketuiksi siirtyneet yksilöt on tutkimuksissa havaittu erittäin vahvoiksi ja hyväkuntoisiksi.
Kettu hävittää tieltään naalin. Ruotsissa on tosin havaittu, että yli 900 metrin korkeudella naali kääntää ottelun edukseen. Siinä korkeudessa ketulla ei ole enää riittävästi puhtia. Suomessa tunturien laet vain ovat enimmäkseen liian matalalla.
Ketun aggressiivisuutta osoittaa, että se vierailee tiiviisti kiistakumppaniensa tyhjillä pesillä tarkistuskäynneillä.
Naalien pesäseutuja on Life-projektin aikana yritetty pitää ketuttomina maa- ja metsätalousministeriön myöntämällä erikoisluvalla. Työhön pestatut paikalliset ampuvat talvisin noin sata kettua siltä varalta, että johonkin pesään saataisiin vielä lisääntyvä pariskunta.
Mikäli onnellista perhetapahtumaa saadaan joskus todistaa, on sen eloa varauduttu tukemaan ruokinnalla. Naali turvautuu mielellään raatoihin, perustelee Mela ruokinnan tarvetta.
Ihmisten elintapojen ja määräysten muuttuessa tuntureille jäävien raatojen ja eläinjätteiden määrä on karsiutunut. Esimerkiksi porojen teurastukset ovat siirtyneet luonnosta laitoksiin.
Vaikka myrkkypyynnin loppuminen runsasti kettukantaa, vakuuttaa Mela, ettei vanhaan käytäntöön ole syytä palata. Myrkkyjen käyttö oli osin haja-ammuntaa, joka vei mennessään myös naaleja ja muita eläimiä.
Kansankielessä napakettuinakin tunnetut naalit kuuluvat geeniperimältään omaan Fennoskandian populaatioon. Kanta elää Kuolasta Norjaan piirtyvällä alueella. Populaation määrää voidaan lähinnä arvailla. Melan veikkaus osuu pariinsataan yksilöön.
Ylä-Lapissa oli 1970-luvulla joitakin kymmeniä naalipareja ja eläimiä kaikkiaan pitkälti yli sata. Vielä 1980-luvun lopulla pesiviä pareja lienee ollut kymmenkunta.
Yksikin onnistunut pesintä tuottaa jälkeläisiä hyvin. Pentueessa saattaa olla jopa yli kymmenen pikkunaalia.