Kirjoittaja on Lapin läänin maaherra.
Metsien suojelusta on tullut Suomessa ikuisuuskysymys. Metsäsotia meillä on käyty jo vuosikaudet. Viimeinen näyttävä kahakka käynnistyi tänä talvena, kun ympäristöjärjestö Greenpeace pystytti leirin Inarin kairaan muutamien paikallisten poromiesten tuella. Ympäristöjärjestö vaatii 90 000 lisähehtaarin suojelemista Inarin kunnan valtion metsistä. Samalla linjalla on ollut myös Saamelaiskäräjät. Riita jakoi yläperän väen kahteen leiriin: lisäsuojelun kannattajiin ja vastustajiin. Kelirikon alettua ympäristöjärjestö purki metsäleirinsä, ja leirin kansainväliset aktivistit matkustivat koteihinsa suurkaupunkeihin. Kiistan paikalliset osapuolet jäivät seisomaan juoksuhautoihinsa. Ja siellä he ovat yhä.
Pääsiäisen alla metsäriidan osapuolet, Metsähallitus ja paikalliset paliskunnat aloittivat neuvottelut kiistan ratkaisemiseksi. Kun neuvotteluja nyt käyvät poromiehet ja valtion metsiä hallinnoiva virasto, tämä osoittaa, ettei ylimmän Lapin metsäkiistassa ole kysymys ensisijaisesti luonnonsuojelusta, vaan kahden vanhan elinkeinon, metsätalouden ja toisaalta poronhoidon yhteensovittamisesta.
Pyöreän pöydän keskustelut alkoivat räväkästi. Ensi töikseen saamelaispaliskunnat heittivät neuvottelupöydästä ulos niiden mielestä suomalaisia poronomistajia edustavan Paliskuntain yhdistyksen. Tulevan kesäkuun alkupuolella nähdään, onko sovinto kahden elinkeinon välille löydettävissä. Osapuolet ovat viestittäneet, että ne haluavat sopia. Toivottavasti löytyy myös kykyä.
Ympäristöjärjestö Greenpeace on saanut Suomen saamelaisista hyvän kohteen nostaa profiiliaan. Maailmalle median kautta levinnyt kuva paimentolaiselämää elävistä, valtion kaltoin kohtelemista saamelaisista on puhutteleva, mutta tuskin antaa aivan totuudenmukaisen kuvan saamelaisväestömme oloista ja elämästä. Mediasodassa asiat ovat kuitenkin niin kuin ne saadaan näyttämään.
Porotalous on edelleen tärkeä elinkeino ylimmässä Lapissa. Elinkeino on ajautunut vakavaan kannattavuuskriisiin, johon etsitään kuumeisesti ratkaisuja poronlihan suoramarkkinointia tehostamalla ja panostamalla poromatkailuun. On ymmärrettävää, että tässä tilanteessa osa poromiehistä näkee metsätaloudenkin uhkaksi elinkeinolle.
Porotalous antaa nykyään leivän enää pienelle osalle Saamen kansasta. Nuori väki pohjoisimmassakin Lapissa on osaavaa ja koulutettua. Koulutusta vastaavaa työtä haetaan sieltä, missä sitä on saatavissa. Ylimmän Lapin elinkeinorakenne on muuttunut yhtä vauhdikkaasti kuin muuallakin Pohjois-Suomessa. Esimerkiksi Inarin kunnassa metsätalous ja poronhoito antavat molemmat työtä noin 200 henkilölle, mutta matkailu työllistää jo yli 1000 inarilaista.
Suomen valtio ei ole pystynyt ratkaisemaan saamelaisten oikeuksia maahan ja veteen. Saamelaisten maaoikeudet ovat tosin samalla tavalla avoin kysymys myös Ruotsissa ja Norjassa. Oikeushistoriallinen tutkimus on kyennyt luotettavasti selvittämään, että saamelaiset maksoivat aikoinaan porolaitumistaan kruunulle veroa samalla tavalla kuin suomalainen talonpoika tilastaan. Yhtä lailla myöhemmän historian valossa tiedetään, että saamelaiset ovat nämä oikeutensa menettäneet.
Viime vuosina kaikki Pohjolan maat ovat pyrkineet etsimään poliittista tietä ratkaisua saamelaisten maaoikeuksiin. On tehty lukuisia ehdotuksia saamelaisten aseman vahvistamiseksi maankäyttöä koskevassa päätöksenteossa. Ehdotukset eivät kuitenkaan ole toistaiseksi johtaneet niiden toteuttamiseen lainsäädännöllä tai muilla keinoin. Greenpeace voi siten huoleti rummuttaa maailmalle viestiä, että saamelaisten maaoikeudet ovat Suomessa järjestämättä. Järjestön kun ei tarvitse kantaa huolta siitä, miten nämä oikeudet tulisi järjestää.
Maailman mediaa tuskin kiinnostaisivat Suomen saamelaisten oikeudet, ellei kiistan varsinaiseksi pahaksi sudeksi olisi saatu kansainvälistä metsäjättiä, Stora Ensoa, joka ostaa osan Inarin puusta. Puu kuljetetaan Inarista yhtiön Kemijärven tehtaalle, jossa siitä tehdään sellua.
Kemijärven sellutehdas tarvitsee vuosittain yli miljoona mottia puuta. Inarista tehdas saa noin 50 000 mottia. Kaikkiaan Inarin metsistä hakattiin ennen tämän talven kiistoja noin 135 000 mottia puuta, kun pohjoisen metsäteollisuus käytti viime vuonna yli 6 miljoonaa mottia. Lappilaiset pystyivät toimittamaan siitä vajaa 4 miljoonaa mottia. Loppu puuraaka-aine tuotiin muualta, pääasiassa Venäjältä.
Inarin metsistä saatava puu on Lapissa toimiville kansainvälisille metsäjäteille marginaalierä. Sen sijaan aluetaloudelle, Inarin kunnalle, sen asukkaille ja paikalliselle elinkeinoelämälle metsätalouden työpaikat ovat tärkeitä.
Globaaleihin markkinoihin kuuluvat globaalit ympäristöjärjestöt. Niiden ensisijaisia kohteita ovat kansainvälisten metsäyhtiöiden hyvää ympäristöimagoa varjelevat asiakkaat. Nämä eivät halua ostaa paperia, joka on tehty saamelaisten maalta hakatuista ikihongista.
Metsäkiistat eivät tule loppumaan Ylä-Lappiin, mikäli ympäristöjärjestöt saavat tahtonsa läpi. Jo nyt ne ovat väläyttäneet uusia vaatimuksia lisäsuojelusta niin Pohjois- kuin Etelä-Suomen metsien osalta tietoisesti unohtaen, että Suomen metsien suojelutaso on jo nyt kansainvälisesti erittäin korkea. Tuskin tarvitsee arvailla, mitä lisäsuojelusta ajattelevat metsäyhtiöiden hallitukset, jotka kaukana Pohjois-Suomesta tekevät päätöksiä tulevista investoinneista, saneerauksista tai tuotannon lopettamisesta.
Yläperän poromiehillä ja metsähallituksella onkin nyt näytön paikka. Jos Ylä-Lapissa pystytään sopimaan peruselinkeinojen kiistat paikallisesti, siitä saataisiin malli muullekin Suomelle metsäkiistojen ratkaisemisesta. Sopuun pääseminen edellyttää tosiasioiden tunnustamista. Hyvä olisi myös muistaa, että vanhalla metsällä on arvonsa.