Siinä, että kirjoitetaan fantasiatarina hyvän ja pahan välisestä kamppailusta, jonka onnellinen loppuratkaisu edellyttää päähenkilöiden luopumista omasta itsekkyydestään, ei ole mitään uutta.
Merkittäväksi tapauksen tekee vasta se, että kirjailija on samanikäinen kuin teoksen oletettu lukijakunta: varhaisteini. Ennuskivien mahti on mielenkiintoinen ilmiönä, eikä se ole aivan huono romaaninakaan.
Flavia Bujor on rakentanut teoksensa juonen huolella, miltei laskelmoidun loogisesti, mikä vie tilaa yllätyksellisyydeltä. Kolmen tytön kohtalona on pelastaa ennuskivien avulla maailman viimeinen kolkka, jossa yhä uskotaan kaikkien olentojen kauneuteen ja vapauteen.
Tarina etenee pitkälti sankarittariensa luonteenpiirteiden asettamissa raameissa. Helposti johdateltava Ambra, ylpeä Jade ja itseriittoinen Opale oppivat matkan varrella asioita itsestään sekä perustotuuksia hyvän ja pahan olemuksesta.
Yksiulotteisten ystävysten liikkumatila jää harmittavan vähäiseksi juonen kuljettaessa heitä vääjäämättä kohti ennalta arvattavaa loppua: onnellisuuden, lojaaliuden ja itsensä uhraamisen riemuvoittoa.
Seikkailumiljöönä toimiva fantasiamaailma taruolentoineen on jo piirun verran rikkaampi. Harvinainen huumori pilkahtaa esiin, kun lakkoileva Kuolema paljastuu pulleaksi pikkutytöksi, joka suree ylipainoaan ja yksinäisyyttään.
Epävarmuuteen ja mustavalkoisuuteen Bujor lipsahtaa erityisesti kirjoittaessaan kuolemasta ja rakkaudesta. Vahvimmillaan hän on siinä, minkä tuntee hyvin. Päähenkilöiden välinen ystävyys ja valtataistelu sekä heidän irtautumisensa vanhemmista kuvataan melko terävästi.
Lukijaa lähellä olevassa, arjen yläpuolelle kantavassa realismissa luultavasti piilee myös se voima, joka saa varhaisnuoret rakastamaan Ennuskivien mahtia. Suomalaisillakin internetin keskustelupalstoilla pohditaan jo kiihkeästi, milloin kirjalle mahdetaan saada jatkoa.
