Yksityisyyden suoja ja sananvapaus ovat perusoikeuksia. Toinen ei ole parempi toistaan. Mutta Suomen oikeuslaitos on toista mieltä. Sen mielestä demokratian tärkein perusoikeus on yksityisyyden suoja. Sananvapaudella ei ole niin väliä. Ja jos oikein tiukille menee, niin korkein oikeus päättää, mikä on uutinen, mikä ei.
Perusoikeusuudistuksen jälkeen on suollettu solkenaan lakeja, joilla yksityisyyttä on suojeltu. Julkisuuttakin on muka lailla edistetty. Mutta onkin käynyt niin, että asiakirjoista saa maksaa tonnin poikineen, euroina. Ainakin Suomen Pankissa.
Kun kuvakännykät tulivat muutama viikko sitten markkinoille, pidettiin hurja meteli siitä, kuinka yksityisyys nyt vaarantuu. Kukaan ei muistanut, että onhan noita kameroita ollut ennenkin, kämmenenkokoisiakin.
Joten siitä vaan suojelijat. Kieltäkää kuvakännykät ja tuhotkaa Nokia.
Korkein oikeus aiheutti suoranaisen sydänhalvauksen, kun se tuomitsi Neil Hardwickin edesmenneen valtakunnansovittelijan Jorma Reinin naisystävän yksityiselämän loukkaamisesta. Hardwick mainitsi naisen nimen tv-ohjelmassa. Kuitenkin nimi oli jo sitä ennen ollut lehdissä. Revohka kuului ns. perheväkivaltatapauksiin.
Reini vietiin käsiraudoissa putkaan. Kahakan seurauksena Reini menetti valtakunnansovittelijan virkansa. Naisystävä sai sakkoja Reinin pojan pahoinpitelystä. Nyt KKO katsoi, ettei rikoksesta eli pahoinpitelystä tuomitun nimeä saanut sanoa julkisuudessa. Se oli yksityisyyden suojan rikkomista.
Ilmeisesti korkein oikeus haluaa vastedes päättää, mitä saa julkaista ja mitä ei. Onko tämä sananvapautta vai lakimiesten diktatuuria?
Reinin naisystävä tuomittiin sakkoihin pahoinpitelystä. Kysymys ei ole yksityisasiasta, koska pahoinpitelyt ovat virallisen syytteen alaisia.
Miksi median on suojeltava rikollisia? Ketä varten yksityisyyden suoja oikein on tarkoitettu? Niillä, jotka elävät ihmisiksi, maksavat veronsa ja laskunsa, ei ole mitään salattavaa tai hävettävää. Onko yksityisyyden suoja tarkoitettu rikollisten hyysäämiseen?
Tiedotusvälineet ovat vapaaehtoisesti sopineet, että tuomitun nimi julkaistaan, jos tuomio on kaksi vuotta vankeutta. Jos kysymys on julkisuuden henkilöstä tai sellaista uutistapahtumasta, joka on herättänyt suurta huomiota, nimi voidaan julkaista, vaikka tuomio olisi pelkästään sakkoja.
Asianajaja Heikki Salo puuttui Helsingin Sanomissa tärkeään asiaan, jonka media on itse unohtanut ja jota oikeus ei halua muistaa. Hän kirjoittaa: "Laissa ei ole säädetty, että toimittajan tai tiedotusvälineen käytössä tuomitun nimestä tulisi salassa pidettävä ja jopa rangaistava tieto."
Mikään ei siis estäisi tiedotusvälineitä julkistamasta vaikka kaikkien tuomittujen - myös sakkoja saaneiden - nimiä. Tiedotusvälineet ovat itse asettaneet itselleen rajat, eettiset normit. Nyt oikeus tulkitsee tiedotusvälineiden (itse asettamia) eettisiä normeja ikään kuin ne olisivat lakipykäliä. Ja sitä ne eivät ole.
Jokaisella on oikeus seurata oikeudenistuntoja, koska demokratiassa niiden on oltava julkisia. Vain diktatuurimaissa on salaisia, suljettuja oikeudenkäyntejä. Jokainen saa tuomittujen nimet selville ilman mediaakin seuraamalla oikeuden istuntoja.
Kukahan ensimmäisenä julkaisee tuomittujen luetteloita omalla kotisivullaan internetissä?
Mitä, jos media alkaisi kysellä, kannattaako pitää kiinni eettisistä normeista, kun oikeuslaitos käyttää niitä mediaa vastaan? Kannattaisiko pidättäytyä noudattamaan vain lakeja?
Jos media muuttaa nimien julkaisupolitiikkaa, voi olla, että lakipykäliä tulee taas lisää. Mutta jokin raja niilläkin on, jos haluamme käydä sivistyneestä länsimaasta.
Korkeimman oikeuden päätös on ehdottomasti vietävä Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuimen tutkittavaksi. Muuten mediaoikeudenkäynneille ei tule loppua.