Kohta on viisi vuotta New Yorkin kaksoistornien kaatumisesta. Tuolloin alkanut uusi tympeä aika näyttää nyt jatkuvan loputtomiin. On vaikea päättää, pitäisikö olla enemmän huolissaan terrorismista vai terrorismin vastaisesta taistelusta.
New Yorkin ja Washingtonin terrori-iskujen kohtalokkaasta päivästä 11.9.2001 on pian viisi vuotta, ja voisi sanoa, että merkkipäivää vietetään työn merkeissä. Terrorismin vastainen taistelu jatkuu, ja tätä menoa jatkuukin kauan. Mitään ei ole vielä ratkaistu, uusia riesoja on noussut senkin edestä.
Viiden vuoden kehityksen ehkä omituisin saldo on uhrin kääntyminen ihmisten mielissä syylliseksi. Syyskuussa 2001 suurin osa muuta maailmaa pelkäsi amerikkalaisten kanssa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Nyt suurin osa tuntuu pelkäävän, mitä amerikkalaiset tuovat tulevaisuudessa tullessaan.
Viisi vuotta sitten alkanut terrorismin vastainen sota tarkoitti aluksi iskemistä Osama bin Ladenia ja tämän johtamaa Al Qaida -järjestöä vastaan. Tarkemmin sanoen kohteena oli yksi saudisyntyinen liikemies ja tämän organisaatio, jossa taustaltaan usein keskiluokkaisia nuoria värvättiin salamyhkäiseen taisteluun islamilaisen kalifikunnan puolesta ja vääräuskoisia amerikkalaisia vastaan. Koulutusleirejä oli Afganistanissa, mutta mitään laajaa islamilaisen maailman tukea Osamalla ei ollut.
Tästä lähdettiin. Nyt epäillään jokaista, joka on ottamassa Amerikan-lennolleen mukaan kasvogeelin tai limsapullon. Lentokoneita palaa hävittäjäsaattueessa takaisin, jos mukana on tumman värisiä ihmisiä, jotka puhuvat outoa kieltä ja elehtivät vilkkaasti.
Terrorismia on kaikkialla eikä missään. Tavallisiksi tiedetyt nuoret miehet ottavat selkäänsä repun ja räjäyttävät bussin. Jotkut sekoittelevat nestecocktaileja räjähtämään 11 lentokoneessa yhtä aikaa -- tapauksen tosiasioista ei tosin ainakaan ennen oikeudenkäyntiä vielä paljon tiedetä.
Terrorismin vastainen sota on siis yhtäällä taistelua eurooppalaisissa suurkaupungeissa asuvia keskiluokkaisia nuoria vastaan. Toisaalla se on ottelua Afganistanin ja Pakistanin vuoristoalueiden elämäntapataistelijoita vastaan. Kolmannella suunnalla se on kamppailua ympäri Irakia kenen tahansa kanssa -- myös terroristien, joita ei maassa ollut, ennen kuin heitä vastaan mentiin sinne sotimaan. Neljännellä suunnalla se näyttää olevan valmistautumista Iranissa yhteenottoon hyvin vahvan valtion hyvin vahvaa hallitusta vastaan.
Uhkakuva on vaihtunut yhdestä saudiliikemiehestä ja tämän verkostosta koko islamiin. Euroopassa Espanjan, Britannian ja muiden maiden poliisit ovat selvittäneet toteutettuja tai epäiltyjä terrori-iskuja poliisioperaatioilla, joiden avulla on löytynyt tiettyjä yksilöitä. Nämä maat ovat viime vuosina itse olleet terrori-iskujen kohteina. Silti ne ovat hakeneet nimenomaan yksilöitä tekojen takana.
Sen sijaan Yhdysvaltain johtaja George W. Bush otti Lontoon pidätysten jälkeen puheisiinsa "islamilaisen fasismin", ja tämän historiallisesti omituisen termin käyttö on viime ajat yleistynyt ilmeisen tarkoituksellisesti. Leima on valmis: islam on yhtä kuin fasismi on yhtä kuin Hitler. Vaikka puheissa erikseen sanotaan, ettei tarkoiteta koko islamia, yleistykseen se johtaa yhtä kaikki. Vaaran on koko ajan näytettävä riittävän suurelta, ainakin lähestyvien kongressivaalien alla.
Tämän tien päässä on vaarallisen mustavalkoinen ajattelu, joka parhaillaan voittaa alaa myös kääntöpuolenaan. Monen islamilaisen maan yhteiskuntakehityksessä on isoja ongelmia. Silloin on erittäin helppoa syyttää omista vaikeuksista jotain ulkopuolista, tässä tapauksessa Yhdysvaltoja.
Sivilisaatiot ja uskonnot ovat asettumassa vastakkain, sen sijaan että ne eläisivät rinnakkain, kuten niiden pitäisi.
Viisi vuotta New Yorkin ja Washingtonin iskujen jälkeen sen paremmin terrorismi kuin terrorismin vastainen sota eivät ole saavuttaneet mitään. Molemmat ovat kylläkin hankaloittaneet elämää joka puolella, ja pelko vielä pahemmasta häilyy koko ajan. Tämä on iso muutos lyhyelle ajalle, ja se on kiihtymään päin.
On tarpeen muistaa, että kaksoistornien sortuminen oli Yhdysvalloissa järkytys, jonka syvyyttä on maan ulkopuolella vaikea tajuta. Entisellään maa ei sen jälkeen olisi ollut, olisipa sitä johtanut kuka tahansa. Iskut olivat karmea rikos, ja selvää on, että vähintään Afganistaniin olisi menty kaivamaan Osamaa esiin.
Silti näyttää siltä, että varsinainen historiallinen onnettomuus lähti liikkeelle tavasta, jolla Yhdysvaltain johto asiaan reagoi. On toimittu tavalla, joka selvästi on lisännyt terrorismin uhkaa ja yleistä väkivaltaa.
Kehitys on jo ajat sitten irtautunut lähtöpisteestään, joka todellakin oli yksittäinen terroriteko eikä sivilisaatioiden sodanjulistus. Ei Osama bin Laden mitään valtavirtaa koskaan edustanut. Nyt hänestä ja muista äärijohtajista on tehty mielikuvissa islamin kasvot. Kärsijänä on myös se, mitä sanotaan puolustettavan eli demokratia. Yksilönvapaudet kutistuvat, kontrolli kasvaa turvallisuuden nimissä mutta turvallisuuden tunne ei suinkaan lisäänny.
Tampereella valitaan tänään maan ensimmäinen pormestari johtamaan kaupunkia. Hänelle onkin rakenteilla todellinen näköalapaikka. Paikalliset liikemiehet puuhaavat 40-kerroksista hotellia eteläistä sisääntuloa koristamaan. Aito manselainen suuruudenhulluus näkyy olevan yhä voimissaan: eipä ole Helsingissä tällaista!