Kuntaliitokset ovat tuoreen tutkimuksen mukaan taloudellisesti kannattamattomia. Johtopäätökset tutkimuksesta ovat yksioikoisia. Useimmat yhdistyneet kunnat tarjoavat asukkailleen palveluita, joihin pieni kunta ei kykenisi. Kuntaliitokset ovat edenneet Suomessa nihkeästi eivätkä tuoreen tutkimuksen tulokset niitä vauhdita. Kuntaliitoksien taloudellisista vaikutuksista tutkimuksen tehneet Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen vs. tutkimusjohtaja Antti Moisio ja Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimuskoordinaattori Roope Uusitalo päätyivät tulokseen, ettei kuntaliitoksissa ole saavutettu toivottuja säästöjä, vaan menot ovat tasaantumisvaiheen jälkeen pikemminkin kasvaneet.
Antti Moisio tiivisti tutkimuksen osoittavan, että kuntatalouden ongelmat eivät ratkea kuntaliitoksilla. Eivät ne varmaan ratkeakaan, jos kuntien koko tehtäväkenttää ajatellaan. Silti myöskään hallintomenojen säästöjä ei pidä vähätellä. Ne antavat aina tilaa muiden tehtävien hoidolle. Monet yhdistyneet kunnat ovat turvanneet asukkailleen palveluja, joihin pienillä kunnilla ei olisi mitään mahdollisuuksia. Joiltakin osin menot ovat varmasti kasvaneetkin enemmän kuin muissa kunnissa. Syitä on monia. Niihin kuuluu tieto, että yhdistyneet kunnat ovat uskaltaneet elää väljemmin kuin monet yksin pysytelleet.
Tutkimuksen kohteena olleiden, 1970-1982 yhdistyneiden kuntien talouden tarkastelu omillaan pysyneisiin verrattuna ei välttämättä kerro totuutta uusimpien eikä vastaistenkaan liitosten taloudellisista vaikutuksista. Vuosina 1989-1997 tehdyistä liitoksista ei saatu tilastollisesti merkittäviä taloustietoja, koska yhdistymisiä oli tuona aikana vähän. Lisäksi valtionosuusjärjestelmä rohkaisi vielä tuohon aikaan "tuhlailuun".
Moision mukaan näyttää kuitenkin siltä, että liitoskuntien muita korkeammat menot ovat ainakin lievästi tasaantuneet. Siihen vaikuttaa myös se, että 90-luvulla voimaan tullut valtionosuusjärjestelmä kannustaa kuntia säästämään.
Liitoskunnat joutuivat aluksi sopeuttamaan monia toimintojaan suuremmalle väkimäärälle. Se näkyy kustannuksissa, mutta vaikutukset asukasta kohti laskettuna ovat pitkän päälle edullisia. Monissa tapauksissa on myös alttiisti huolehdittu siitä, että pienemmän liitoskunnan asukkaatkin saavat varmasti osansa yhdistymisen hyödyistä. Se onkin oikein, mutta joskus on haksahdettu myös ylilyönteihin.
Erittäin merkittävä on tutkimusjohtaja Moision huomautus, että kunnilla voi olla liitoksiin talouden ohella monia muitakin syitä, kuten palvelujen parannus tai niiden heikentymisen estäminen ja varautuminen suurten ikäluokkien eläköitymiseen. Varsinkin viimemainittu on viisasta varautumista. Kovin pienet kunnat saattavat joutua kestämättömiin vastuisiin ikärakenteen mullistuessa ratkaisevasti. Veroa maksavaa aktiiviväestöä voi olla yksinkertaisesti liian vähän, jotta palveluasuntojen rakentamiseen ja hoitohenkilökunnan palkkaamiseen olisi tarpeeksi rahaa.
Pahana ei voi pitää sitäkään, että halutaan taata asukkaille mahdollisimman hyvät palvelut. Kunnon liikuntatilat, laadukkaat kirjasto- ja muut kulttuuripalvelut puhumattakaan tasokkaasta koulutuksen järjestämisestä ovat asioita, joihin kovin pienen kunnan resurssit eivät riitä. Yhteistoiminta auttaa monesti, mutta ei aina täysimittaisesti. Myös elinkeinotoimen kehittäminen edellyttää kunnalta kohtuullista kokoa. Siksi kuntaliitoksia tarvitaan edelleen, kipeästi.