Yli miljoona suomalaista asuu tällä hetkellä yksin.
Määrä on yli 40 prosenttia kaikista Suomen noin 2,6 miljoonasta kotitaloudesta. Tilastokeskuksen arvion mukaan yksin-asuvien määrä lisääntyy myös tulevaisuudessa.
Samaan aikaan lapsiperheiden määrä on hitaassa, mutta tasaisessa laskussa.
Vaikka yhden hengen kotita-louksien määrä lisääntyy, siihen liittyviä ilmiöitä tunnetaan huonosti. Se tiedetään, että köyhyys ja vähäosaisuus kasautuvat niiden harteille, jotka elävät yksin ja joiden sosiaalinen verkosto on hatara.
Toimeentulotukea hakevista ihmisistä suurin osa on yksineläviä ihmisiä.
Sekin tiedetään, että yksinasuminen ja sitä kautta ihmisen tuntema yksinäisyys lisää kuntien sosiaali- ja terveysmenoja, sillä yksinasuminen on myös terveysriski.
Yhden hengen koteja ei kuitenkaan pidä nähdä vain ongelmien kautta. Eivät suinkaan kaikki sinkut voi huonosti tai kärsi yksinäisyydestä. Kirjo on laaja, aivan kuten suomalaisissa perheissäkin.
Yhteistä on se, että yhden hengen kodeissa laskun maksajia ja tulonsaajia on vain yksi.
Yksinasuvien suuresta joukosta huolimatta heidän äänensä ja asiansa on huonosti edustettuina yhteiskunnallisessa keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa.
Yhä edelleen meillä on päätöksiä, jotka suosivat kahden hengen kotitalouksia.
Konkreettisin esimerkki tästä on kotitalousvähennys. Kahden hengen huushollissa vähennyksen voi käyttää kahteen kertaan, yhden hengen kodissa kotitalousvähennyksen saa vain kerran.
En myöskään muista kuulleeni poliittisia palopuheita, joissa olisi vaadittu oikeudenmukaisuutta ja kohtuutta yksineläviä kohtaan. Olen kuullut vain hajaääniä sieltä täältä.
Sitäkin enemmän olen kuullut ennakkoluuloisia kommentteja sinkkuihmisten elämästä ja valinnoista. Ne ulostulot ovat olleet kovia ja armottomina.
Näissä puheissa yksin asuvat nähdään joko loputtomasti bilettävinä ikisinkkuina, jotka eivät edes halua tai kykene sitoutumaan, tai surkeina luusereina, joita kukaan ei edes ottaisikaan.
Yksinasuvat nähdään myös hyvin herkästi nirppanokiksi, joiden ongelmat ovat vain omaa syytä, kun eivät ole älynneet pariutua.
Pahinta on se, että yksinelävien ongelmat ja ennen kaikkea köyhyys nähdään yksilön, ei yhteisön ongelmana.
Vertauksen vuoksi totean, että tuskin kukaan sanoisi lapsiperheen kohdalla, että köyhyys on perheen omaa syytä. Perheiden toimeentulo-ongelmat nähdään yleensä yhteisön ongelmina.
Yksioikoiset stereotypiat eivät yksinelävien asemaa paranna. Mutta kohennusta ei tuo myöskään se, että yksinelävät ja lapsiperheet laitetaan vastakkain.
Ei, vastakkainasettelulla ei saa mitään hyvää aikaiseksi. Nämä asiat pitäisi saada rinnakkain: on molempien etu, että niin lapsiperheissä kuin yhden hengen kotitalouksissa voidaan hyvin.
Yhteiskunnallinen päätöksenteko ei voi enää pohjautua joko–tai -ajatteluun, vaan sekä–että. Ihmisen arvo ja oikeus kohtuulliseen elämään ei saa olla kiinni siitä, asuuko hän yksin vai kaksin puolison kanssa.
Kotitalouksien koossa tapahtuneet muutokset on otettava tosissaan koko yhteiskunnassa.
Ei ole yhtään ainoa järkevää syytä tai perustelua sille, miksi yli miljoonan ihmisen ryhmä jäisi kaiken paikallisen tai valtakunnallisen suunnittelun tai päätöksenteon ulkopuolelle.
Perinteinen perhemalli ei ole kuollut, mutta se ei ole enää se, jonka varaan yhteiskuntaa rakennetaan.
Yksinasuvien ihmisten tarpeet on huomioitava niin asuntorakentamisessa, kaupunkisuunnittelussa kuin päätöksenteossa.