Yksinäisten illat -konsertti Lammassaaren juhlateltassa 18. elokuuta. Esa Eloranta, Maria Lund, Jarkko Martikainen, Jukka Takalo sekä Radiopuhelimet.
Karun pohjoisen ja ihmismielen raadollisuuden tulkki Radiopuhelimet-yhtye ei pitänyt konserttimainoksen lööppityylistä: "Radiopuhelimet alastomana". Se oli markkinointiosaston keksintö, mutta onneksi yleisö tunsi bändin ja osasi odottaa intensiivistä akustista esitystä.
Vaatteet olikin syytä pitää napitettuna, sillä loppukesän illan kylmyys vaani juhlateltan yleisöä. Puoliympyrässä istuen esiintynyt yhtye iski täysillä varusteinaan akustiset kitarat sekä lehmänkelloon, tamburiiniin ja maracaseihin karsittu lyömäsoittimisto.
Bändi kulki Jäämeren tunnelmista Hailuotoon soittaen kuin raivopäät, riffit tiukasti kohdallaan. Fiksu oivallus oli poimia kitaroiden ääni kunnon studiomikrofoneilla. Soundi toimi, vaikka käynnissä näytti olevan säälimätön kitaran kestävyystesti.
Etukäteen ajatellen kontrasti ei olisi voinut olla suurempi, kun illan päättäjänä oli viihdeartisti Maria Lund. Lööppijulkisuudessa paistatellut laulaja oli kuitenkin kuin kotonaan esiintyessään vain pianon säestyksellä.
Lundin lavasäteilyn ansiosta suuri teltta alkoi tuntua lämpimältä pikku kabareelta. Laidasta laitaan valittu ohjelmisto painottui tunnelmallisiin lauluihin Juice Leskisestä venäläisiskelmään. Laulajan kyky makustella sanoja teki lauluista todentuntuisia. Herkän tyttömäinen ääni soi kauniisti, eikä tiheä vibratokaan kiusannut alun jälkeen.
Bagdad Cafe -elokuvasta tuttu vaativa laulu Calling Me oli hieno esitys Lundilta, samoin kuin slaavilaiskaihoinen Vaikene sydän.
Illan aluksiesiintyi kolme kotimaisen rockin trubaduuria. Haukiputaalainen Jukka Takalo esitti tulevan albuminsa materiaalia mutta myös pari Aknestik-yhtyeen aikaista rallia. Lauluissa oli hittipotentiaalia ja teksteissä tarkkoja arkipäivän oivalluksia. Alkuillan vaisua menoa laulaja ryyditti humoristisesti kuin stand up -koomikko.
Esa Eloranta esitti mies ja kitara -pohjalta tuotantoaan yli neljännesvuosisadan ajalta. Hänen musiikkinsa oli tuntuu löytäneen tyylinsä jo Garbo-yhtyeen alkuaikoina. Tekstit sen sijaan ovat kypsyneet vuosien kuluessa.
Elorannan laulut tuntuvat kumpuavan Amerikan sydänmaiden maaperästä. Niitä voisi yhtä hyvin tarjota John Hiatille kuin Jani Wickholmille. Pienieleinen, mutta silti vaihteleva kitarasäestys ja huuliharppu Dylan-telineessä olivat täydellinen kehys näille sympaattisille tunnelmakuville.
Jarkko Martikaisen laulut olivat rakenteeltaan ja teksteiltään huomattavasti laveampia ja moni-ilmeisempiä kuin muilla kahdella. Hän tuntuu olevan nykyajan Carl Michael Bellman, joka kertoo outoja tarinoita poikkeusyksilöistä. Ironia ja sarkasmi ovat hänelle niin tyypillisiä, että rakkauslaulustakin alkaa etsiä piilosanomaa.
Tekstiä Martikainen vyöryttää niin vuolaasti, että kuulijalta vaaditaan valppautta. Sitä Martikais-faneilla riitti. Kiitokseksi hän esitti ylimääräisen kappaleen a cappellana - varsin suvereeniin tyyliin.