Tuokiokuva Tel Avivista viime viikolla: mies ja nainen keskeyttävät kaiken muun keskustelun ja lisäävät ääntä radiosta tulevaan uutislähetykseen. Kasvoilla häilyy keskittyneisyys ja huoli, ja hepreankielisen uutispuheen seassa toistuu sana Iran.
Tekeillä oli ydinohjelmaa koskeva sopimus, jota oli pitkään salassa pohjustettu ja joka sitten sunnuntaina tehtiin Iranin ja suurvaltojen välillä. Useimpien mielestä se oli historiallinen saavutus. Israelin – ainakin sen pääministerin Benjamin Netanjahun – mielestä se oli historiallinen virhe.
Yhden lyhyen Israelissa käynnin varassa ei pitäisi paljon päätelmiä tehdä. Mutta usein juuri ensivaikutelmat kertovat paikasta jotain oleellista, sillä ensivaikutelman voi saada vain kerran. Israelin kohdalla menee tovi ennen kuin vaikutelma kiteytyy. Silloin jäljelle jää vain yksi sana. Se on yksinäisyys.
Poliittisesti se merkitsee, että viholliset ovat lähellä ja ystävät kaukana, ja nekin pitävät nykyään jotenkin etäisyyttä. Kävijän silmiin se näyttäytyy jonkinlaisena epätoden tunteena.
Yksinäisyys ei tule ensimmäisenä mieleen, sillä Tel Aviv näyttäytyy kuin todeksi tulleelta utopialta. Mitä on muu arkipäivä tuolla alueella? Kairo: mellakoita, kovia otteita, kaiken ahtautta. Beirut: menneiden sotien traumoja ja pelkoa uusista, sektoreita, räjähdyksiä. Damaskos: sota. Gaza: ahdas katkera aidattu kaistale, kranaatteja ja vastaiskuja.
Ja sitten vuorostaan Tel Aviv. Kilometrien mittainen hiekkaranta, jonka vartta hyvännäköiset ja terveet ihmiset hölkkäävät ja pyöräilevät. Ehjää kaupunkikuvaa, viihtyisiä kortteleita, huippumodernia arkkitehtuuria, taiteen ja kulttuurin maailmanluokan aarteita, katukahviloita toinen toisensa perään, vapaasti lainattavia polkupyöriä, samalla silmäyksellä synagoga, moskeija ja kirkko, kaiken toimivuus, kurjuuden ja ahtauden puute, katujen siisteys ja turvallisuuden tunne.
On vaikea keksiä parempaa kaupunkilomakohdetta. Noilla seuduin pääkaupungit eivät todellakaan tuppaa olemaan tuollaisia.
Mutta miksi kaupungin yllä lentää koko ajan lentokone tauotonta ympyrää? Miksi meren horisontista ilmestyy sotilashelikoptereita, miksi taivaalta kuuluu hävittäjien ääniä? Miksi kaikkiin tärkeisiin paikkoihin mennään metallinpaljastimen läpi?
Miksi lentokentältä on lähtöjä yllättävän vähän, ja useimmat reitit jonnekin kovin kauas?
Vastaus on tietenkin ilmeinen. Seutu on historiasta raskasta, eikä historia ole vielä ollenkaan ohitse. Ei, vaikka juuri tämä kaupunki näyttää aivan poikkeuksellisen valmiilta.
Israelin valtio on syntynyt ja elänyt tavalla, joka suorastaan pakottaa sen olemaan huomion keskipisteenä. Uhreilla on hurjan pitkä muisti, sanoi vakoojaromaanien kuningas John le Carré lauantain tv-dokumentissa. Israelissa ja palestiinalaisalueilla jokainen on uhri, jos ei muuten niin kollektiivisesti, oman juutalaisuutensa tai palestiinalaisuutensa kautta. Historiaa on yksinkertaisesti liikaa ja maata liian vähän. Juutalaisuudesta, kristillisyydestä ja islamista ovat läsnä sekä omaan fundamentalismiinsa tukehtuvat ääripäät että maallistuneet tapauskovaiset, ja kaikki siltä väliltä. Israelin lehdissä tälle vuodelle on kaksi päiväystä, toinen 2013 ja toinen 5774.
Mutta olisiko poliittisilla valinnoillakin osansa? Näyttää siltä, että Israelin nykyjohto ei tule aidosti kuunnelluksi enää paljon missään. Yleensä silloin diplomatiassa jotain on mennyt pieleen. Oikeiden ja väärien valintojen välistä merkitystä korostavat tuolla seudulla vuosisatoja ja -tuhansia vanhat rauniokasat, tuoreimmat aika tuoreita.
Tiedä sitten, millaisia muutoksia muutenkin on tulossa. Monessa paikassa hinnat ilmoitetaan myös dollareina. Mutta niiden ilmoittajat – kauppiaat, kahvilat, hotellit, putiikit – puhuvat melkein järkiään venäjää. Kun maahan massoittain muuttaneet venäjänjuutalaiset vähitellen etenevät yhteiskunnan askelmilla, sillä täytyy olla monenlaisia seurauksia. Ei vähiten aikana, jolloin Venäjän ulkopolitiikka näkyy yllättäen kulkevan voitosta voittoon.